keskiviikko 31. elokuuta 2016

III/XX

Tutustuin eilen illalla nuoreen saksalaisnaiseen (Mali) ja Italialaiseen mieheen (Manuel). Lähdemme nyt yhdessä sukkuloimaan Zamoran katuja ja maaseudun hiekkateitä. Malille tämä on ensimmäinen vaelluspäivä ja nuorella kun on veri kuumaa, niin hän ei malttaisi millään kävellä rauhallisesti. Manuel oli aloittanut Sevillasta ja kävellyt tähän mennessä jo yli 500 km. Hän osasi selvästi kulkea pienimmällä energiankulutuksella ja riittävän rauhallisella kävelyrytmillä.

Matka etenee jouhevasti kylästä toiseen, laaksosta kolmanteen, tarinoidessa

...ja vettä juodessa. Tai no, minä hörpin 10 min. välein ja muut 30-45 min. välein. Vettä on kulunut iltapäivästä kuitenkin sen verran, että saapuessamme seuraavaan kylään Manuel kolkuttaa talon oveen. Vanha nainen avaa oven ja Manuel pyytää ystävällisesti kolmelle peregrinolle vähän vettä. Mummeli ohjaa meidät keittiöön ja noutaa heti lasit. Keittiö on pieni, vanha ja kulunut. Nainen on selvästi köyhä ja minusta tuntuu hieman pahalta pyytää mitään. Lasit täyttyvät kahdesti ja saamme vettä vielä pulloihinkin. Manuel tulkkaa sanomaani `Olemme teille erittäin kiitollisia vedestä ja haluamme antaa korvaukseksi nämä rahat (ojennan 4 euroa)´. Lukuisista esityksistämme huolimatta hän ei ota rahoja. Kiitämme häntä lähtiessämme nöyrästi halaten ja toivotamme hyvää vointia. Pyhiinvaeltajat ovat kautta aikojen saaneet matkoillaan kyläläisiltä vettä & evästä ja se on heille kunnia-asia. Ajat ovat toki muuttuneet ja elintarvikkeet hankitaan kaupoista ja kuppiloista.

Lounastamme Montamartan kylässä, joka näytti ensinäkemältä rähjäiseltä ja autiolta, mutta kätkikin sisäänsä hyvän ruokamarketin ja siistin baarin.

Syön ensimmäisen empanadani + kaikkea muuta, yhteishintaan 6 €.

Malilla tuli jalkoihin ensimmäiset rakot ja hän jäi lepäilemään kylän varjoisalle kujalle. Jatkan Manuelin kanssa ja hän kertoo mielenkiintoisista reissuistaan maailman eri puolilla ja elämästään New Yorkissa. Olisi ollut mukava vaihtaa yhteystietoja, mutta en sitten kuitenkaan. Saavumme Riego Del Caminon pikkukylän baariin, jossa Manuel tarjoaa kylmän Cokiksen. Tarjoilija nostaa tiskille myös pienet leikkikengät, huokaisee pitkään ja sanoo niiden olevan symbolinen muisto tapahtuneesta hirmuteosta. Kylään oli saapunut nuori pyhiinvaeltaja-nainen ja hän söi tässä näin. Kun nainen lähti ulos, niin joku oli puukottanut hänet kadulla hengiltä. Tarjoilija laittaa kengät pois ja vaihtaa puheenaihetta… Paikalla on myös neljä mukavaa motoristia, jotka ovat kiinnostuneita matkamme motiiveista. Löydämme jotain yhteneväisyyksiä ja toivotamme toisillemme antoisaa loppumatkaa. Valitettavasti joudun hyvästelemään myös Manuelin, joka kävelee tänäänkin hänelle normaalit n. 45 km ja menee lopulta Astorgaan. Hän auttaa minua vielä sen verran, että tulkkaa tarpeeni tarjoilijanaiselle. Kiitos siitä. Kävelen mummelin kanssa läpi pikkukylän takapihojen ja kujien. Matka on hiljainen, lukuunottamatta käsimerkkejä ja hymyeleitä. Löydän itseni lopulta vanhasta alberguesta ja huollan itseni ja vaatteet.

Paikka on vanha ja kulunut, mutta ihan ok

Toinen mummeli saapuu ja saan pyhiinvaelluspassiini leiman, sekä maksan 3 € majoituksen. Kovasti hänellä on asiaa, vaikka vastaukseni olivatkin hieman vajavaisia. ¿Qué? Ennen hämärää saapuukin vielä yllättäen Mali. Ajattelinkin, että mitä hänelle kuuluu ja kantaako jalat vielä. Ilta menee hänen kanssa baarissa ruokaillessa ja rupatellessa. Viinilasin ääressä tottakai.

Blessed are you, pilgrim,
if what you are most concerned about is not to arrive,
but arrive with the others.


tiistai 30. elokuuta 2016

II/XX

Paikallinen kukko heräsi ennen minua. Kerään kamppeeni ja lähden pelkän veden voimalla, kun illallinen tuntuu vieläkin. Ehkä vähän viinikin, heh. Aurinko on juuri noussut ja keltaiset nuolet kadunkulmissa opastavat taas caminolle. Maaseutu jatkuu samanlaisena. Muutamia suuria lehtipuita humisee tuulessa. En tunne mitä lajia ne ovat. Mieleni ajautuu nuoruuteen, kun isän kanssa kuljettiin ja hän opetti minulle luonnonihmeitä ja lajien nimiä. Pidän tietoja arvokkaana muistona, mutta ymmärrän nyt, että kaikkia lajeja ei tarvitse tuntea. Luonnosta on tärkeintä huomata sen monimuotoisuus, kauneus ja ainutkertaisuus.

Kävely on kuin jatkuvaa mindfullnesia, enkä edes halua leikitellä millään ajatuksilla. Fyysinen olo tuntuu hyvältä ja pidän sitä yllä hörppimällä usein pieniä vesikulauksia. Auringon saavutettua lakipisteen, pidän tauon ja hakeudun heinäpellolle. Tuoksut tuovat paljon muistoja lapsuudesta. Syön pari palaa kotimaista näkkileipää (Kiitos Ismo loistavasta eväsvinkistä!) kuorrutettuna paksuilla paikallisjuustopaloilla.

Voisin olla tässä vaikka koko 'loppuelämäni' ja saan fiiliksestä
paljon positiivista energiaa. Unelmoin ja nukahdan onnellisena..

Katselen vielä puhelimesta kuvia minulle tärkeistä ihmisistä ja mm. kuvaa Pandorasta & Elpiksestä (Kreikkalaisesta tarustosta, jossa minua koskettaa tuo Elpiksen osuus). Elämän tarkoitus? Hmmmmm... tiedän sen kyllä. Funtsin asiaa vielä ja ehkä seuraavinakin päivinä. Vastauksen kerron jossain vaiheessa..

Eletään päivän kuuminta aikaa eli about klo 15. Paahteinen ilma tuntuu silti ihan inhimilliseltä kun tuuli puhaltaa vienosti. Pyhiinvaellukseni johtoajatus alkaa hahmottua päässäni pikkuhiljaa. Kirjoitan hajatelmia päiväkirjaani ja tuumailen asioita vain sen verran kuin tuntuu luonnolliselta. Kuten: Juo tänään riittävästi, että jaksat huomenna kulkea paremmin tai että tuoksujen merkitystä elämässämme tulisi huomata enemmän. Jalan lihasta särkee, mutta tiedän sen olevan vain väsynyt pitkästä päivästä. Pysähdyn istumaan ja kirjoitan ylös 'Ainut toiveeni tällä matkalla on, että kehityn itse enemmän kuin kenkäni ehtivät kulua'. Muuta en pyydä. Pyörittelen käpyä sormissani, hörppään vettä ja jatkan luotisuoraa hiekkatietä.


Pian saavun paikkaan, joka muhkeine kivineen on selvästi jonkinlainen kunnianosoitus kaikenmaailman pyhiinvaeltajille. Tutkin kirjoituksia, mutta tulkintani jää enemmän hakattujen symbolien viestien varaan. Keskellä on kuiva toivomuslähde (jopas sattuikin ilmestymään juuri nyt), johon toivoisin voivani heittää perinteisesti kolikon, mutta sitä ei nyt ole. Hiljennyn ja kiitän tästä matkasta joka tapauksessa. Muistan yhtäkkiä käpyni ja irrotan siitä yhden lehden.

Heitän lehden kaivoon ja toivon aiemmin kirjoittamaani asiaa

Välittömästi tämän jälkeen lehden päälle lehahtaa kaunis perhonen, Elpis. Hetki on koskettava ja kyyneleen kirvoittava, koska jo ties kuinka monetta kertaa tälläkin matkalla saan kokea pieniä positiivisia sattumuksia. Vai ovatko ne sittenkään sattumuksia?

Linna, sen muurit, komea joki ja silta toivottavat historiasta tietämättömän turistin kauniiseen Zamoran kaupunkiin.



Ihmiset tervehtivät täälläkin iloisesti - Holá! Tuntuu mukavalta. Löydän Municipal Alberguen helposti ja vastassa on hyvin miellyttävä mies; perinteisen lämpimin tervehdyksin ja perusteellisin esittelyin. Nautin niin siitä, että ihmiset ovat puhuessaan läsnä, avaavat iloisesti suunsa ja sieltä kuuluu oikeita sanoja, you know. Hän toimii täysin vapaaehtoisena ja hehkuu rauhallisen positiivisuutta ja oma-aloitteisuutta. Erittäin kunnioitettavaa!

Istumme illalla pitkän tovin tarinoimassa ja
saan hyviä vinkkejä matkalleni

Hänen yksi sanonta jää erityisesti mieleen ja kirjoitan sen myös päiväkirjaani.

Leave what you don´t want, take what you need!


maanantai 29. elokuuta 2016

I/XX

Turbiini halkoo vimmatusti ilmaa ja pumpulipilvet leijailee. Katson horisonttiin samoin ajatuksin kuin 7 kuukautta sitten. Nyt on kuitenkin edelliskertaa levollisempi mieli. Onneksi, sillä silloin ei paljon naurattanut. Viimein lentokone laskeutuu ja terminaalista ulostuttuani pääsen heti harjoittamaan espanjankieltä. Ulkomailla julkisilla liikkuminen on jännä paikka, mutta oloni helpottuu, kun sönkötykseni ymmärrettiin, minä ymmärsin myös ja hyppään bussiin. Saavun hotellille onneksi ajoissa ja painun heti pehkuihin, koska takana on lähes kolme valvottua vuorokautta..💤


Tästä piti tulla turistipäivä, mutta 10 tunnin yöunien ja hyvän hotelliaamiaisen jälkeen ajatus veti jo caminolle. Eikai siinä sitten muuta kuin ladulle.


Alkuaskeleet todella vanhalla sillalla saa ihon kananlihalle.
Siis lähes 2000 vuotta vanhalla sillalla!

Ilman suunnitelmaa haaluilen kohti keskustaa kuin turisti. Etsin tiedostamattani jotain lähtöpistettä kunnes näen kadunpintaan upotetun merkin. Toisenkin ja pysähdyn. Simpukkamerkki on tienviitta minulle. Tajuan seisovani aukealla, tuijottaen Salamancan jyhkeää kirkkoa.


Laskeudun ottamaan valokuvan, mutta vajoan löysänä polvilleni

Ajatus pysähtyy täysin ja kyynel valuu poskelle. Tiedän heti tämän matkan olevan tarkoitettu minulle. Nyt. Ei jossain, vaan tässä hetkessä.

Suunnittelin kirjoittavani päivittäin sähköistä blogia, mutta nyt heti tiedän, että en haluakaan tehdä niin. Pieni vihko ja kynä ovat edelleen ne parhaat multimediavermeet. En kertonut tarkoituksella matkastani monellekaan ennakkoon.





Lähetän someen videotervehdyksen, etteivät liikaa huolestuisi

En siksi, että tämä olisi salaisuus, vaan moni voi pitää minua outona jos sanon lähteväni pyhiinvaellukselle. Tämä blogi on minulle itselleni, muisto tapahtumista ja tunnetiloista. Julkisena toki muidenkin luettavissa. Tärkeintä ei ole se missä olen, vaan se että olen. Kuvagalleriastani voi sohvaperunat käydä katsomassa kuvia ilman kiusallista tunnekeskustelua kanssani. Aluksi hieman taustatietoa Camino de Santiagosta, hyvin vanhasta ja tunnetusta pyhiinvaelluksesta. Vilkkain on 800 km:n Ranskalainen reitti. Minä valitsin 1000 km:n reitin Sevillasta. Kävelin siitä osan kun aikaa oli käytettävänä rajoitetusti.
http://www.rantapallo.fi/aktiivilomat/santiago-de-compostela-espanjan-upein-vaelluskohde/

Niille jotka oikeasti haluavat kuulla pyhiinvaellukseni vaiheista, tunnetiloista ja kasvamisesta, niin tästä se alkaa..

Aamu on taittunut päiväksi kun matkaan Salamancasta pohjoiseen. Kohti tuntematonta. Peltojen ja taivaan sinikultainen raja piirtyy joka puolella horisonttiin. Aurinko antaa tehostaan 100% ja mittari näyttää 34°C. Onneksi pieni tuulenvire pyyhkii mukavasti puseron pintaa ja iho tuntuu normaalilta. Maisemien yksinkertaisuus korreloi haluttua tunnetilaa ja näyttää suuntaa hetkien kokemiseksi. On ensimmäisen kunnon tauon paikka ja eteen tuleekin sopivasti varjoinen raunio. Mutta mitäs täällä onkaan?!

Pyhiinvaeltajille tarjotaan välipalaa ja suojaa. Onpa hieno ele.

Syön pari pähkinää, otan appelsiinin matkaevääksi ja juon vähän vettäni. Haukka ilmestyy syöksyen sivulta, kirkaisee kuin tervehtien ja jatkaa kotvan aivan vierelläni matalalla. Vaikuttavaa. Kirkaisee uudelleen ja kääntyy nousukierroksiin yläpuolellani. Vaikuttavaa! Napostelen appelsiinisiivuja ja vilkutan haukalle. Parin tunnin jälkeen piipahdan ensimmäisessä alberguessa. Vastaanotto on erittäin lämmin kun vanha nainen tulee kädet ojossa ja toivottaa pyhiinvaeltajan halauksin ja poskisuudelmin tervetulleeksi.

Pihapiiri on kuin keidas erämaassa

Syön isoa leipää jossa on välissä tomaattia ja munakasta. Juon puristetuista appelsiineista tehtyä mehua ja rentoudun kauniissa pihapiirissä. Haluan maksaa 4 €:n lisäksi myös tauolla nauttimani välipalan, mutta mummeli kieltäytyy ottamasta rahaa, koska ne on tuotu tarkoituksella meille kulkijoille. Kiitän kädestä pitäen ja toivotan hyvää jatkoa niillä muutamalla espanjankielisellä sanalla mitä olen oppinut.

Kumartavat auringonkukat toivottavat heleästi kahisten kulkijalle turvallista matkaa

Viljapeltojen lisäksi välillä näkyy myös viini- ja maissitilkkuja. Kohta on ensimmäistä päivää taivallettu 30 km. Yksinäinen villi viiniköynnös notkuu marjoja ja poimin siitä kokonaisen tertun


Marjat maistuvat makean hyviltä

Kiitän äitimaata tästä kokemuksesta ja piristyksestä. Viljellyiltä pelloilta ei terttuja saa tietenkään ottaa. Lisäksi marjoissa voi olla torjunta-aineita ja rangaistus tulee sitä kautta, you know. Caminon varrella näkyy kaikenlaista muutakin, kuten ikivanhoja opastekiviä, joista osa on nostettu esille, osa lojuu vielä pensaikossa.


Muotoon hakattuja kiviä, joilla voi olla ikää yli 1500 vuotta. Hurjaa!

Vaikea käsittää tällaisia asioita, kun Suomessa 300 vuotta vanha kohde tuntuu tosi vanhalta ja onhan sekin toki vanha. Nuo kivet ovat nähneet monenlaista, aina roomalaisista sotilaista maoreihin ja pyhiinvaeltajiin. Ehkä Asterix ja Obelix ovat myös kulkeneet tätä samaa polkua 😁
Saavun pieneen kylään ja kaikki on minulle uutta. Sain mummelilta kartan, jonka mukaan löydän alberguen, pyhiinvaeltajille tarkoitetun majatalon. Vastaanotto on lämmin. Nainen tarjoaa kylmän Cokiksen ja tekee juusto-makkaraleivän. Asetun taloksi siistiin huoneeseen ja pesen pois päivän pölyt. Päivän pyykitkin ja pääsen illalliselle omistajan perheen luo. Kolmen ruokalajin peregrino -ateria täyttää mahani täysin. Viiniä on tarjolla etiketittömässä pullossa sen mitä haluaa juoda. Seuranani on myös muutama puolalainen ja italialainen kulkija. Juuri sellainen tilaisuus, kuin olen nähnyt elokuvissa ja usein salaa toivonut itsekin saada kokea. Illasta jää hyvin lämmin mieli. Hieno alku matkalleni!