keskiviikko 31. elokuuta 2016

III/XX

Tutustuin eilen illalla nuoreen saksalaisnaiseen (Mali) ja Italialaiseen mieheen (Manuel). Lähdemme nyt yhdessä sukkuloimaan Zamoran katuja ja maaseudun hiekkateitä. Malille tämä on ensimmäinen vaelluspäivä ja nuorella kun on veri kuumaa, niin hän ei malttaisi millään kävellä rauhallisesti. Manuel oli aloittanut Sevillasta ja kävellyt tähän mennessä jo yli 500 km. Hän osasi selvästi kulkea pienimmällä energiankulutuksella ja riittävän rauhallisella kävelyrytmillä.

Matka etenee jouhevasti kylästä toiseen, laaksosta kolmanteen, tarinoidessa

...ja vettä juodessa. Tai no, minä hörpin 10 min. välein ja muut 30-45 min. välein. Vettä on kulunut iltapäivästä kuitenkin sen verran, että saapuessamme seuraavaan kylään Manuel kolkuttaa talon oveen. Vanha nainen avaa oven ja Manuel pyytää ystävällisesti kolmelle peregrinolle vähän vettä. Mummeli ohjaa meidät keittiöön ja noutaa heti lasit. Keittiö on pieni, vanha ja kulunut. Nainen on selvästi köyhä ja minusta tuntuu hieman pahalta pyytää mitään. Lasit täyttyvät kahdesti ja saamme vettä vielä pulloihinkin. Manuel tulkkaa sanomaani `Olemme teille erittäin kiitollisia vedestä ja haluamme antaa korvaukseksi nämä rahat (ojennan 4 euroa)´. Lukuisista esityksistämme huolimatta hän ei ota rahoja. Kiitämme häntä lähtiessämme nöyrästi halaten ja toivotamme hyvää vointia. Pyhiinvaeltajat ovat kautta aikojen saaneet matkoillaan kyläläisiltä vettä & evästä ja se on heille kunnia-asia. Ajat ovat toki muuttuneet ja elintarvikkeet hankitaan kaupoista ja kuppiloista.

Lounastamme Montamartan kylässä, joka näytti ensinäkemältä rähjäiseltä ja autiolta, mutta kätkikin sisäänsä hyvän ruokamarketin ja siistin baarin.

Syön ensimmäisen empanadani + kaikkea muuta, yhteishintaan 6 €.

Malilla tuli jalkoihin ensimmäiset rakot ja hän jäi lepäilemään kylän varjoisalle kujalle. Jatkan Manuelin kanssa ja hän kertoo mielenkiintoisista reissuistaan maailman eri puolilla ja elämästään New Yorkissa. Olisi ollut mukava vaihtaa yhteystietoja, mutta en sitten kuitenkaan. Saavumme Riego Del Caminon pikkukylän baariin, jossa Manuel tarjoaa kylmän Cokiksen. Tarjoilija nostaa tiskille myös pienet leikkikengät, huokaisee pitkään ja sanoo niiden olevan symbolinen muisto tapahtuneesta hirmuteosta. Kylään oli saapunut nuori pyhiinvaeltaja-nainen ja hän söi tässä näin. Kun nainen lähti ulos, niin joku oli puukottanut hänet kadulla hengiltä. Tarjoilija laittaa kengät pois ja vaihtaa puheenaihetta… Paikalla on myös neljä mukavaa motoristia, jotka ovat kiinnostuneita matkamme motiiveista. Löydämme jotain yhteneväisyyksiä ja toivotamme toisillemme antoisaa loppumatkaa. Valitettavasti joudun hyvästelemään myös Manuelin, joka kävelee tänäänkin hänelle normaalit n. 45 km ja menee lopulta Astorgaan. Hän auttaa minua vielä sen verran, että tulkkaa tarpeeni tarjoilijanaiselle. Kiitos siitä. Kävelen mummelin kanssa läpi pikkukylän takapihojen ja kujien. Matka on hiljainen, lukuunottamatta käsimerkkejä ja hymyeleitä. Löydän itseni lopulta vanhasta alberguesta ja huollan itseni ja vaatteet.

Paikka on vanha ja kulunut, mutta ihan ok

Toinen mummeli saapuu ja saan pyhiinvaelluspassiini leiman, sekä maksan 3 € majoituksen. Kovasti hänellä on asiaa, vaikka vastaukseni olivatkin hieman vajavaisia. ¿Qué? Ennen hämärää saapuukin vielä yllättäen Mali. Ajattelinkin, että mitä hänelle kuuluu ja kantaako jalat vielä. Ilta menee hänen kanssa baarissa ruokaillessa ja rupatellessa. Viinilasin ääressä tottakai.

Blessed are you, pilgrim,
if what you are most concerned about is not to arrive,
but arrive with the others.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti