sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Lopuksi

Viel yks juttu... Kävelen loputtomana jatkuvia Madridin katuja. Siirryn metrolla paikasta toiseen, kun en löydä ´oikeaa keskustaa´. You know, tunnettuja rakennuksia, puistoja jne. Loputtomasti katuja, kun en löydä mieleistä ravintolaa. Kunto ja hermo lopussa ja nälkä päällä jo pitkään, joten seuraava paikka saa kelvata. Eteeni ilmestyy yhtäkkiä O´Faro de Finisterre. Kappas! Tilaan alkupalat ja valkoviiniä. Aurinko helottaa edelleen kuumana ja nautin vielä kun sitä riittää. Kerron tarjoilijalle caminostani ja siitä, että tämä ravintola sattui minulle juuri oikeaan aikaan. Hän käy sisällä ja tuo minulle lautasellisen simpukoita. En ole niiden erityinen ystävä, mutta otan annoksen ilolla vastaan. Lohkon pari ja muistelen viimeistä päivääni Finisterran hiekkarannalla. No hei hei hei! Huomaan tuijottavani simpukoita, kun muistan, että minunhan piti tuoda sieltä yksi. Tässähän se nyt sitten on ja vielä tämän nimisessä ravintolassa.


Hymyilen autuaasti ja skoolaan itselleni raikasta valkoviiniä. Nämä pienen pienet asiat saavat minut taas kerran iloiselle tuulelle 😀






Hetket ja sattumat on nyt koettu ja on sopiva hetki käydä kotirannassa saattamassa tapahtumille päätös.

Ennen reissua istuin kotirannassa ja suunnittelin caminoa käpyä pyöritellen

Ilma on viileä, tyynen kaunis ja aivan hiljainen. Hivelen Amigoilta saamaani rannekorua ja mietin, miten monasti muistot saavat mielen haikeaksi ja surulliseksi, vaikka olisivat sukua kuinka hienoille kokemuksille. Tulisi vain osata pysyä hetkessä ja nauttia sen hyvästä annista! Yhtäkkiä järven selältä kaikuu ääniä, kun kaksi joutsenta lentää minua kohti. Ei, yksi tuleekin jäljessä ja pian kaikki kolme lentävät komeasti muodostelmassa. Matalalla aivan yli. Vuhh vuhh vuhh -kuuluu hiljaisuudessa. Hapuilen kännykkäkameraa, mutta eihän sitä ehdi tässä viritellä. Hetki on NYT eli katselenpa uljaiden lintujen lentoa... three Amigos! Niinpä tietysti. Muistot voivat siis olla myös hyviä, kauniita ja konkreettisia. VAU!!

Kaivan taskustani simpukan. Pyörittelen sitä kädessäni, kuin käpyä, joka lepää nyt Finisterrassa.

Asettelen simpukan kävyn paikalle ja huikea kokemussarja on saatettu päätökseen

Nautin vieläkin suuresti pyhiinvaellukseni lukemattomista hetkistä ja siitä, että olen saanut toteuttaa unelmaani. Tunnen olevani vahvempi kuin lähtiessäni! Myös fyysisesti, vaikka sillä ei ollut minulle merkitystä. Taivalta tuli 655 km ja 885 000 askelta. Nyt on hyvä aika jatkaa arkea ja muistaa tehdä siitä entistä positiivisempi.

Hymyillään kun nähdään 😃

lauantai 17. syyskuuta 2016

XX/XX

Ei oikein taaskaan nukuttanut, mutta kait sittenkin, kun aamut ja päivät on niin pirteä olo. Kokonaistaivalta on enää kolmisen tuntia ja käpyttelen Geirin kanssa verkkaisesti. Kotvanen napakkaa laskua ja valitsimme reitiksi upean hiekkarannan. Vau mikä paikka.


Koskematon kova hiekka, sinisen sävyinä välkehtivä meri, tuhannet kauniit simpukankuoret ja muutama kaarteleva lokki. Ilma on ihanan raikas ja lämmin. Kävelyhetki kestää niin pitkään, että mieli ehtii kertoa ajatuksensa avoimesti. Katson taakseni ja pysähdyn.


Hiekkaan muodostuu satoja matkamuistoja askelten muodossa. Jatkamme matkaa ja edessä siintää kirjoittamaton tulevaisuus. On aikaa yhdistää kokemukset ja tunteet. Muistaa johtoajatukset ja hienot ihmiset. Aloittaa lasku tästä unohtumattomasta satumatkasta kohti arjen haasteita. Katson rannekoruani ja sen symbolit tuntuvat aina vaan vahvemmalta. Past - PRESENT - Future!

Nautimme rantakahvilassa oluet ja keskustelemme caminon vaikutuksista meihin. Vaistoamme, että tämä matka loppuu pian. Jotenkin ymmärrän caminolaisia, joille kävely jää päälle. Haluaisi jatkaa kulkua vielä määrättömän ajan; jäädä jopa luuppiin loppuelämäksi. 'Run Forrest run'. Viimeiset kilometrit kuljemme tarkoituksella yksin. Matemaattinen virstanpylväs on saavutettu.

Nolla metriä. Finisterra - End of the world. 

Kiven ympärillä pörrää turisteja kuvattana, kuin se muka merkitsisi heille jotain. Kuvautan itsenikin pikaisesti ja jatkan suoraan kalliojyrkänteelle. Riisun kengät, sukat ja istuudun mukavasti. Aurinko lämmittää ja merivesi tuoksuu. Mieli on sopivan tyhjä, enkä edes yritä keksiä mitään ajateltavaa. Suklaa maistuu hyvältä. Katse haravoi rauhallisesti horisonttia. Jossain pohjoisessa olisi Englanti, lännessä Yhdysvallat ja etelässä Afrikka. Välissä eksoottinen, kadonnut Atlantis, jossa olen saanut viettää hienon viikon. Meri kuohuu karikoissa. Pyörittelen käpyä sormissani ja mietin kaikenlaista, kuten miksi asetamme usein itsemme toisen edelle, säilömme tarpeettomia tavaroita, värjäytämme itsemme lopullisesti musteella, seuraamme jatkuvasti mieltämme tuhoavaa mediaa tai raahaamme simpukankuorta satoja kilometrejä. Miksi? Toivon, että kyse on jollain tavalla enemmänkin siitä, että esim. kaipaamme toista ihmistä lähellemme, kuin kohotamme valheellisesti itsetuntoa tai haluamme näyttää muille olevamme parempia tai vahvempia. Yksinkertaisesta elämästä nauttiminen on tavoittelemisen arvoista, mutta miksi emme koskaan tyydy siihen? En tiedä.

Blessed are you, pilgrim, 
because you really discovered that the road really begins when it ends.

Hyvästelen kävyn ja heitän sen mereen. Pitkän matkan kulkeneena, minulle paljon merkinneenä. Laitan Merrelin pikkukengät jalkaan ja nousen ylös. Meren mahti ja oma mitättömyys tuntuvat sielussa asti. Sain satakertaisesti enemmän mielenrauhaa ja kokemuksia, kuin mitä hiljaa ennakkoon toivoin. En tule koskaan unohtamaan näitä suuria hetkiä.

Pyyhin silmäkulmani ja palaan turistien joukkoon. Etsin Geiriä, mutta häntä ei näy. Tosi harmi, koska emme ehtineet hyvästelemään. Uusia pyhiinvaeltajia saapuu niemennokkaan, kun jolkottelen takaisin kylälle. Matkalla edessäni kulkee kaunis kolmekymppinen nainen, tummat pitkät hiukset hulmuten. Hän vilkaisee aika-ajoin taakseen. Näyttää paikalliselta. Ohitan hänet ja saavun kylän laitamille. Geiriltä sain aiemmin tiedon, että seuraava bussi Santiagoon lähtee 2,5 tunnin päästä. Pysäkistä ei vaan ole mitään hajua?! Nainen saavuttaa minut ja päätän kysäistä häneltä neuvoa. Hän on avulias ja jatkamme yhdessä läpi sokkeloisten pikkukatujen. Nainen onkin Italiano ja Venetsiasta. Tulemme kohtaan jossa on lipunmyynti, mutta kioski on kiinni. Käymme bussipysäkillä ja nainen kertoo minulle seuraavan bussin tulevan jo vajaan tunnin päästä. Hienoa. Haluan tarjota hänelle juoman kahvilassa ja sinne sitten. Nousen terassille ja kappas. Näen heti ystäväni Geirin, kuin minua odottaen. Iloinen jälleennäkeminen! Aika kuluu leppoisasti kolmestaan terassilla viiniä juoden ja salaattia syöden. Bussikin saapuu ajallaan ja kohta jo huristelemme takaisin Santiago de Compostelaan.

Hyvästelen Italianon. Geir saattaa minut vielä ystävällisesti keskustaan ja tarjoaa lasin viiniä. Olemme ranskalaisen reitin varrella, aivan lähellä katedraalia. Tikuttelijoita lappaa ohi ja katsomme heidän ilmeitään. Kilistelemme omalle caminollemme. Hyvästelemme lopuksi toisemme ja jään onnellisena seisomaan kadulle.

Tunnen olevani valmis palaamaan arkeen. Elämän polkua pari askelta edenneenä. Jotain oivaltaneena. Hymyillään kun tavataan 😃


Pienimmät asiat elämässä ovat niitä suurimpia asioita!


perjantai 16. syyskuuta 2016

XIX/XX

Otan pari palaa vanikkaa ja juon pullostani kulauksen vettä. Varusteiden kunnollinen ravistelu ja pakka rinkkaan. Lupasin Ninalle, että herätän hänet aamulla. Kyykistyn hänen viereensä ja makuupussista ilmestyy hymyilevä pörröpää. Nina pyytää mailiosoitettani ja käyn sen kirjoittamassa sanomalehden kulmaan. Toivotamme toisillemme turvallista matkaa ja halaamme lämpimästi. Hyvästelen myös Ringon, samalla kun yläkerran mies tulee alas. Ulkona sataa vettä. Mies pukee puuvillaisen puseron ja kangaskengät, heittää repun selkään ja katoaa pimeään sateeseen. Hän on kuulemma lähtenyt Saksasta puoli vuotta sitten.

Tällainen tapaus. Jokainen vaeltaa tyylillään.

Pukeudun huolellisesti ja katsahdan ovella Jin ja Jang -sormustani; nyt on Jin:in aika ja Gore saa maistaa lämmintä sadetta. Rillit kastuvat heti sen verran, että kulkekoot sormien välissä. Katson puhelimesta reittiä ja kiittelen vedenpitävää koteloa. Pari ekaa kilometriä kävelen päätietä, koska camino on pimeässä ja märässä metsässä. Eilinen päivä oli kaikin puolin hämmentävä ja se pyörii nyt mielessäni. Vedän huppua alemmas ja mietin, että onko onneni kääntynyt? Pöh. Se mihinkään käänny! Muuttujia oli vain kasautunut yhteen päivään liikaa ja ihminen vatvoo niitä hölmönä. Enemmän kuin hyviä asioita. Itse asiassa eilisiltaisen askeettisuuden vastavoimana oli reissun paras keskusteluhetki. Kolme erilaista ihmistä, joiden ajatukset kohtasivat hyvin usein. Peregrinojen ajattelussa lienee joitain yhteisiä piirteitä. Caminon taitekohta ei ollutkaan Santiago, vaan eilisen illan ja yön kokemukset.


Päätin Santiagosta lähtiessäni, että kuljen loppumatkan yksinäni. Amigoista eroaminen oli niin kurjaa, että en halua samaa fiilistä enää loppumatkalleni. Metsäpolulta kömpii kuitenkin samaa tahtia mies ja reittimme yhtyvät. Hänellä on muihin kulkijoihin nähden kunnolliset sadevermeet, kuten minullakin. Norjalainen. No se selittääkin varusteasian. Caminolla valinta kulkea yhdessä tai erikseen syntyy hyvin nopeasti. Ilman omatunnontuskia voi kälppiä eri vauhtia ja toivottaa hyvää jatkoa, kuten tein eilen. Meillä kuitenkin synkkasi nyt heti. Pohjoismainen 'vähän rankempaa huumoria' ajattelutapa sopi tilanteeseen. Geir harrastaa vaellusta kuten minäkin ja siitähän sitä puhuttavaa sitten riittikin. Eikä mennyt varttia pidempää kun sadekin lakkasi ja aurinko putkahti esiin. Lämmintä reilut parikymmentä ja tasainen tuulenvire. Jin oli vaihtunut vaivihkaa vahvasti Jang:ksi ja se tuntuu nyt koko kehossa. On taas hyvä mieli kulkea!

Ajatukset avautuu kävellessä ja jumiutuu istuessa

Geir oli kulkenut Ranskalaisen reitin ja kertoilee lennokkaasti sen mielenkiintoisista vaiheista. Ammattiin liittyviä yhteneväisyyksiäkin meillä on ja pääsemme puhumaan niistä normaalia enemmän. Tuttu, kiviaidoin reunustettu camino saa uuden wau-efektin, kun näkymä loppuu välkehtivään mereen.


Opastemerkkien jatkumo kohti maailmanloppua. Meri ja jylhä rantaviiva avautuu askel askeleelta. Jyrkkä mäki kiemurtelee rantaan. Olemme Ceen kaupungissa.

Yksityinen albergue (Tequeron) sattui täysin nappiin. Se on pieni, uusi, siisti ja edullinen. Kunnon päikkäreiden jälkeen lähden Geirin ja Hollantilaisen miehen kanssa syömään caminomme viimeistä päivällistä. Terassioluiden jälkeen harhailemme hetken ja löydämme lopulta oikeaan ravintolaan. Olemme ansainneet yhden oikean ravintolaillan. Ennen maukasta alkupalasalaattia alkaa lihashow, joka naurattaa vielä tätä kirjoittaessakin. Tarjoilija suosittelee lihapaistia ja kantaa valtavan, ison leikkuulaudan kokoisen köntin pöytään. Tumps. Kysyy: 'Laitetaanko tämä?' Ööö?? 'Eiku kolmasosa' (näytän kädellä). Liha lähtee keittiöön. Kestää hetken, kun naiskokki tulee ja tuo saman kimpaleen jaettuna kolmeen osaan. Miestarjoilija katsoo meitä vähän kauempaa silmät selällään ja henkeään haukkoen. No ei me nyt ziisus vieläkään syödä kahta kiloa per nuppi. 'Laita senjorina tuo yksi kimpale uuniin. Me otetaan se'.

Alkupalojen syönti jatkuu ja me vain nauramme

Koko lehmä on jo vähän liikaa meille, vaikka hulluja skandeja olemmekin. Sitten keittiöstä tulee miestarjoilijamme ja todennäköisesti paikan omistaja. Kun kokki kantaa isoa rätisevää laavakiveä pöytäämme, niin miehet kurkkivat kauempaa ilmeitämme.

Parikiloinen paisti on siivutettu kauniisti esille ja eimuutaku syömään.
Tässä se viiniä litkiessä kuitenkin hupenee ja maukasta on. 

Naurua riittää. Alkupalakin täytti jo aika paljon, joten nyt on varsin täyteläinen olo. Puuh! Jälkiruokaa ei tarvittu.


torstai 15. syyskuuta 2016

XVIII/XX

Pakkaan kamojani hiljaa otsalampun valossa. Kanadalainen nainen vilkuttaa peiton alta ja käyn toivottamassa hänelle hyvä jatkoa. Häviän kaupungin pimeään puistoon.


Valot loppuvat ja kuljen täysin pilkkopimeässä metsässä rinnettä ylös. Pöllö huhuilee taas jossain. Eilinen oli monella tapaa risteys. Ajatukseni ovat hyvin sekavat ja huomaan vain kulkevani apaattisena. Kuin aavikolla eksynyt. Kääntyisinkö takaisin ja lentäisin suoraan kotiin vai mitä teen? Miksi jatkan vielä matkaani?

Opastekivissä on nyt typerästi kilometrilukema. 80 ja risat. Ikuisuus. 
Ei puutu kuin numerolappu rinnastani. Blääh!

Päivä etenee ja höpö höpö ajatukset vähenevät pikkuhiljaa. Maaseutu on kaunista. Tapaan miehen (saavuttaa kovaa vauhtia takaapäin), joka näyttää tietokonepelin täydelliseltä sotilaalta tai 40-luvun sakemannilta. Kenties sarjamurhaaja. Hänen innoittajansa tälle caminolle oli terveyden menetys. Kun vatsa ja pää oli avattuna sairaalassa, niin siitä selvittyään hän halusi toteuttaa unelmiaan ja tämä on yksi niistä. Kova oli hänen tarinansa. Jatkan jossain vaiheessa kohteliaasti isseksein.

Väsyttää hieman ja päätän pitää tauon tuolla seuraavalla hienolla paviljongilla. Muutamaa metriä ennen saapumistani näen, että kivipöydällä on rinkka. Vieressä seisoo hyvin kaunis nainen ja juo mehua. Pitkät tummat hiukset, vaatetus ja vartalo tukevat täysin toisiaan, you know. Katsoo minuun, hymyilee leveästi ja tervehtii iloisesti. Jalkani jatkavat matkaa, kun vain tuijotan tuota kaunistusta mykkänä ja kohotan vaisusti kättäni. Kulku jatkuu ja pudistan päätäni. Äkkiä pois. Se taisi olla Pandora itse, hehheh.

Varttia myöhemmin alkaa äly taas palailemaan. Kylää halkoo joki ja puolia yhdistää kaunis silta. No nyt löytyi mieleinen taukopaikka. Evästä on vain pähkinäpussin ja vanikan verran, kun ajatukset on olleet vähän kateissa.

Luonnonkaunis jokimaisema vie turhia ajatuksia alajuoksulle

Tiellä on tuttu näky, kun kaksi vanhaa pariskuntaa kokoontuu. Miehet jutustelevat omiaan ja naiset vähän matkan päässä omiaan. Kädet käy ja kepit heiluu. Idyllistä.

Reilut kolmekymppiä meni tänäänkin. Kylä on vain pätkä katua ja siellä kaksi majoituspaikkaa. Jatkan kilsan päätietä ja menen tapani mukaan yleiseen alberguehen. Siellä on pari miestä ja nainen. Tuota, alakerran isossa huoneessa on pöytä, muutama tuoli ja jumppasalipatjoja. Sellaisia paksulla muovilla päällystettyjä. Vessa. Yläkerrassa on monta huonetta, joissa yhdessä kerrossänky ja toisessa suihku. Yksi huone on kiinni. That's it. Lutikoista ja muista ötököistä on kuullut juttuja, mutta tätä ennen en asiaa ole mietttinyt. Jätän rinkkani alakertaan ja menen ulos puhaltelemaan.

Istun jalat koukussa pihakalliolla ja katson päältä siistiä taloa.
Sisältä se on kuitenkin kuin vankila. 

Nainen tulee ulos ja lähden hänen kanssaan takaisin 'kylään'. Portugalilainen, olkoon vaikka Nina tulee seurakseni baariin, mutta ei ota mitään. Tilaan peregrino-lounaan ja kyllä maistuu nälkään hyvältä. Nina puhuu erittäin hyvää Englantia. Juttelemme pitkään ja palaamme lopulta takaisin alberguehen.

Ilma on tuulinen ja viileä. Pyykit eivät tahdo kuivaa ulkona, eikä varsinkaan kalseassa sisällä. Ensimmäistä kertaa olen levoton ja hukassa ajatuksiltani. Ramppaan eteisen ja pihakallion väliä hakien lisää vaatetta päälleni, vettä janoon tai jotain. Värjöttelen tihkusateessa ja tunnen yksinäisyyttä. Mietin, että menisinkö kylään toiseen majoitukseen vai nou. Ilta alkaa hämärtyä ja päätän jäädä tähän. Liityn Ninan ja Ringon (Ringo Starin näköinen) seuraan, samalla kun viereisen talon rouva käy hoitamassa vapaaehtoisen maksun. Tupakat tupruavat ja tilassa kaikuu. Päätän kuitenkin hyväksyä kaiken mitä tänään tulee. Ringo esittelee puutöitä, joita hän nakertelee ja maalaa iltapuhteenaan. Pääasiassa eläinkuvioisia avaimenperiä. Puusepän poikana osaan arvostaa kädentaitoja ja sen hänelle myös kerron.


Ninaa oli purrut hämähäkki ja hänen piti hakea troppeja apteekista, koska käsi turposi valtavasti. Keskusteluhetki tuntuu kivalta, kun kaikki puhuvat hyvää englantia. Huomaan, että tunti pari menee jutustellessa. Aiheet vaihtelevat, mutta ovat kaikki mielenkiintoisia. Nyky-yhteiskunnan asettamat näennäisvaatimukset yksittäiselle ihmiselle on aihe, josta meillä jokaisella on sama mielipide. Eli hyvin pitkälti ihminen itse aiheuttaa oman oravanpyöränsä ja kärsimyksensä. Massasta ei haluta erottua tai se vaatisi mukavuusalueelta poistumista. Keskustelemme myös hippikulttuurista ja Ringo tunnustaa olevansa jotain senkaltaista. Hippien ajatuksissa on hyviäkin puolia ja tunnemme samaistuvamme niihin jonkin verran. Yhtäläisyyksiä on mm. kaiken turhan materiaalin hylkääminen ja toisten kunnioittaminen.

Repäisen lehdestä sivun ja siirryn yläkertaan. Naapurihuoneen ovi avautuu ja näen ensimmäisen kerran siellä olevan miehen. Vaatetus (harmaasininraitainen pyjama ja lakki) ja vartalokin kuin keskitysleiriltä. Nielaisen ja hiukan säikähdänkin miestä, kun hän laahustaa vessaan. Hinkkaan patjaa puhtaaksi mahdollisista ötököistä ja otan rinkasta vain tarpeelliset tavarat.


Nostan sitten rinkan ja kengät oven kahvaan roikkumaan ja puen kolme kerrosta vaatteita ylleni. Ulko-ovi käy ja joku asettuu vielä seinän taakse käytävälle nukkumaan. Vampyyri, pyöveli tai Hellraiseri vissiin. Huone on periaatteessa ok eli esim. katto ei vuoda, mutta muuten tämä jää kyllä jälkeen huonoimmastakin maastoyökokemuksestani. En halua ajatella mitään. Nukahtelen ja värisen viileydestä aamuun asti.. 😫


keskiviikko 14. syyskuuta 2016

XVII/XX



Sumu peittää vielä pimeän laakson ja lämmintä on vain muutama aste. Kello on vasta 07, kun lähden kapuamaan kylänraittia mäelle. Otsalamppu on tänäänkin taskussa, kun kuitennii näkee jotain. Aamut on omalla tavallaan kauneimpia hetkiä. Valon lisääntyminen paljastaa luonnon yksityiskohdat, herättää linnut, perhoset ja muut mönkijät.

Eukalyptuspuut tuoksuvat raikkailta

Päivä on edessä ja jalat levänneet. Kovin on hiljaista. Amigoista ei ole tietoakaan.

Ainut tapaamani kaveri kulkee sen verran verkkaisesti, että harpon ohi

Robin (punarinta) lehahtaa eteeni maahan. Lajiin sisältyy paljon hyviä muistoja. Lintu on yleensä sen verran vilkas ja säikky, etten ole saanut siitä koskaan kunnon kuvaa. Nyt Robin istuu rauhallisesti metrin päässä ja oikein poseeraa. Otan pari kuvaa ja kiitän mallia. Sitten se hyppää lähioksalle ja aloittaa kauniin laulun. Katson Robinia hetken ja tajuan, että silläkin on oma elämä. Ihmisen mielestä mitätön, mutta todennäköisesti se osaa nauttia tästä hetkestä enemmän kuin minä. Ei paljoo murehdi tulevasta. Jatkan matkaani ja kuuntelen samalla sen terveisiä.

En osaa hahmottaa, että pyhiinvaellukseni on kohta ohi. Pitkän caminon on matkamies kulkenut ja partakin jo kasvanut. En kuitenkaan tunne mitään hekumaa tai voittajan tunnetta. Ajatukset kääntyvätkin aiempiin päiviin ja tilanteisiin. Kaikki tapaamani ihmiset ja idylliset kylät muodostavat mielessäni kokonaisuuden, jonka tulen muistamaan loppuikäni. Avoimin mielin kulkeminen ja hetkien kokeminen ovat palkinneet minut jo lukemattomia kertoja. Elämän tarkoitus on juuri tässä ja se on ...42 (Lue kirja: Linnunradan käsikirja liftareille). No joo. Taisin kuitenkin löytää oman elämäni tarkoituksen. Oivalluksen siitä, että ihmistä ei ole luotu elämään sykkeellä, jolla kuljemme arjessa, eikä nyky-yhteiskunnan mallien mukaisesti. Meidän tulisi kunnioittaa enemmän toisia, eikä antaa perikateuden hallita. Käyttää energiaa ja rahaa 100 %:sti muuhun, kuin loputtomiin keksintöihin toisten ihmisten uhkaamiseksi ja tappamiseksi. Elää vastuullisesti ja oma-aloitteisesti toisia auttaen. Tärkeimpänä näen kuitenkin positiivisen ja avarakatseisen näkemyksen oivaltamisen tässä hetkessä. Kaikesta ympärillämme olevasta hyvästä. Kykyä rauhoittaa aivojen ajatusvirta hetkeksi. Kaikki nämä ovat vaikeita toteuttaa. Vaativat mukavuusalueelta irrottautumista.

Hetki vielä kaupunkiin. En tunne vielä olevani valmis, lopettamaan caminoani, lähtemään täältä pois. Tuntuu haikealta. Surulliselta.

Pää tyhjänä taivallan esikaupungin katuja ja suunnistan yksin kohti katedraalia. Ei näy Amigoja, eikä kyllä muitakaan peregrinoja. Ihmisvilinä lisääntyy keskustan kaduilla ja reppuja kantaviakin alkaa näkyä. Tänne vaeltaa vuosittain yli 100 000 peregrinoa eli ihan pienestä ilmiöstä ei ole kyse.


En antaudu kiireeseen, vaan istahdan tuumaamaan suunnitelmiani. Koukkaan pari albergueta, mutta ne ovat täynnä. Suunnistan katedraalille ja kun saavun sinne, niin ranskalaista reittiä tulee tikuttelijoita (sauvat kopisee) solkenaan. Huh. En jää tähän härdelliin pidemmäksi aikaa, vaan etsin peregrinojen toimiston. Onneksi tulostin interwebistä reittiohjeen, koska opasteita ei näytä olevan.

Perillä toimistossa pääsen melkein heti tiskille ja saan compostelan.
Todistuksen kävelystäni.

Kyselemällä löydän myös peregrinojen infopisteen, jossa saan hyvää palvelua ja pääsen lopulta alberguehen. Täällähän on paljon sänkyjä, joissa vain naisia. Hehheh. Ei haittaa ;-)

Kenkätelineiden kattausta on kiva katsella ja täällä valikoima on ennätyssuuri.
Omani erottuvat muista kokonsa perusteella (ainoana rivillään).
Ei tainnut montaa muuta miestenkenkää olla.

Tutustun kanadalaiseen naiseen, joka kertoilee Yukon-jokialueen melonta- & vaellusharrastuksista. Hän valmistaa samalla pöydän ääressä herkullisia leipiä. Kaivaa sitten pullon viiniä, asettaa tarjoiltavat väliimme, istuutuu ja sanoo 'Please, join me to have this meal :)' ja katsoo silmiin. On kohtuullisen helppo päättää mitä vastata ja siinähän se tunti sitten menikin kauniin naisen kanssa tarinoidessa. Yksi unelmani on käydä tutustumassa Kanadan luontoon ja nyt olisi mahdollinen opaskin tarjolla. En kuitenkaan jostain syystä vaihda yhteystietoja hänen kanssaan. Ehkä tämä hetki ja unelmaani selkeyttävät asiat ovat niitä juttuja, joita vain tarvitsin.

Katedraalissa on vain vähän ihmisiä. Kiertelyn jälkeen hakeudun penkille istumaan. Hiljennyn hetkeksi ja ynnään matkaani. Hieno paikkahan tämä on, mutta en koe sitä, mitä oletin. Ulkoudun. Pihalla on monia muitakin vaeltajia. Selfie-kuvia otetaan ja maaliin pääsyn eleitä on siellä täällä. Päätän istua tuumaamaan ikäiseni pariskunnan lähelle. Mies istuu tyynenä. Nainen roikottaa ja hivelee kädessään kaulakorua. Itkee tunteellisesti ja hoippuu puolelta toiselle. Hän on selvästi oivaltanut jotain. Tunnen ajautuvani itsekin takaisin jonnekin, selvien ajatusten maille. Saan tästä hetkestä enemmän kuin kirkkokokemuksesta tai compostelasta.

Saan viestin puhelimeeni ja pyyhin silmäkulmat. Iloitsen suuresti, kun huomaan, että se on Zorrolta. He ovat kaupungissa ja pääsen vielä tapaamaan Three Amigosit. Mahtavaa!! Pelkäsin jo, että erkanimme ilman kunnon hyvästejä. Pian jo etsinkin oikeaa kuppilaa ja löydänkin heidät. Jälleennäkeminen on aina yhtä hienoa ja tervehdimme iloisesti. Kas, sporttiladyt ovat myös samassa pöydässä. Tervehdimme toisiamme tuttavallisesti. Ilta on tullut ja kaduilla on kiva tunnelma. Katusoittaja säestää jossain ja terassit täyttyvät iloisesta puheenporinasta. Kilistelemme juomia ja muistelemme matkamme vaiheita. Ilmassa on selvästi samankaltaisten kokemusten tuomaa yhteenkuuluvuutta. Kukaan ei puhu kuljetuista kilometreistä tai perille pääsemisestä. Ei suorituksesta, eikä kivuista. Silmissä näkyy lukemattomien muistojen tärkeys ja hetkessä elämisen riemu. Minulla on rento, tyhjä ja taas onnellinen olo! Siirryn Amigojen kanssa ravintolaan syömään. Kohta on aika sanoa hyvästit ja se tuntuu kurjalta. Zorro nousee ylös. Amigot kiittävät minua hyvästä seurasta, hauskoista jutuista ja ennen kaikkea monista käytännön asioista, joita heille opetin. Kuuntelen tippa linssissä. Saan lahjaksi rannerenkaan, jossa on kolme nuolta; Three Amigos. Halaukset ovat lämpimiä ystävänhalauksia. Sanon liikuttuneena, että he ovat hienoja kavereita ja tulen aina muistamaan yhteiset hetkemme! Hivelen rengasta ja teen lähtöä. Super Mario huikkaa 'You are the best Terminator'. Hymyilen ja käännyn ovelle. Osoitan heitä sormella ja huudan perään 'I'll be back!' Kuulen vielä ovelta räjähtävän naurun ja häviän kadun pimeyteen..

Thank you SO MUCH my friends: Three Amigos & Antonio 😀
You are the BEST 👋


tiistai 13. syyskuuta 2016

XVI/XX

Herään yöllä kun sataa vettä. Sadetta jatkuu aamuun asti. Näyttää ropisevan sisäkäytävän rappusillakin, heh. Muista näkee, että nyt ei oikein nappaisi lähteä taipaleelle. Miulla on gorea päästä kantaan saakka. Muilla ei mitään suojaa tai jotain viritelmiä. Saan varusteistani kunnioitusta ja keskustelua. 'Miten sinulla voi olla kaikkea mahdollista mukana, kun rinkkasikin on noin kevyt' joku sanoo. Selästä täysin irti oleva rinkan säkki on myös ihmetyksen aihe ja heput sivelevät selkääni vesivirtaa simuloiden.

Jätesäkkejä puetaan ja lähtöä valmistellaan

Soitan puhelimestani tsemppibiisin ja jammailen kävelysauvani ympäri. Yleinen fiilis kevenee hiukan ja olemme valmiita ulos.

Klikkaa soimaan ja jatka lukemista..

Avaan oven ja totean itsekseni, että 'vettä tulee ihan alas asti'. ´Eimuutaku etiäppäin´ sanon kaikille suomeksi. Biisin sanat tarttuivat jengiin ja kohta niitä hoetaan jo porukalla sateen ropinassa ja lätäköitä väistellessä.

Matka taittuu hyvin ja ilmakin on kohtalaisen lämmin. Ilmoitin aamulla, että en kulje caminoa, koska siellä saattaa liukastua pahasti, vaan vieressä olevaa pikitietä. Kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä reitinvalintaani ja seurasivat kiltisti perässä. Gore tykkää kun sitä uitetaan. Hupun sisällä on tunnelmaa. Zekkaan aika-ajoin kännykästä sijaintiamme. Kosketusnäyttö toimii, mutta vesi häiritsee vähän tuntumaa. Vedenpitävä kotelo on sen sijaan mannaa. Seuraan myös pilviä ja totean tilanteen näyttävän hyvältä. Vastaan tulee isoja rekkoja joille moikkaamme. Rekat töräyttelevät meille takaisin ja se piristää kummasti tunnelmaa. Matka etenee ja sanon, että kohta lakkaa sade. Käännyn caminolle ja muut seuraavat perässä. 10 min myöhemmin aurinko alkaa paistamaan ja sade lakkaa. Saan reippaita hymyjä ja otan vastaan ne kiitollisena. Katson kellostani ilmapuntaria ja ilmoitan, että kohta saattaapi roiskia kohta uudelleen. Tauko sattui kuitenkin sopivasti, koska kävimme kirkossa hakemassa erikoisen leiman.


Puoli tuntia myöhemmin se sitten alkoi taas roiskimaan. Päätämme pitää tauon kahvilassa ja hörpätä kuumaa kaakaota. Maksan kaikkien kuuden juomat ja snacksit. Yhteensä 11 € ja viittaan kintaalla heidän tarjoamaan rahaan. Zorro vaihtoi esityksestäni kuivat sukat ja sitten taas baana kutsuu. Ilma paranee koko ajan, mutta välillä tihuttelee. Huomaan, että lämpimällä sadekelillä, samoin kuin helteelläkin Gore-Tex toimii kohtalaisen hyvin. Paremmin kuin Suomessa. Lämmin höyry siirtyy iholta tehokkaammin ja tuulonen auttaa prosessia. Olemme taas maaseudulla ja kävelen Zorron kanssa kahden. Kolmessa tunnissa ehtii jutella kaikenlaista. Arvostan hänen asennettaan. Toisia huomioiva ja mukana vapaaehtoisprojekteissa. Komea nuorimies, jolla on varmasti hyvä tulevaisuus. Loppumatkan paistoi jo aurinko ja hyvä niin. Maaseutumaisematkin paranivat koko ajan.

Saavumme Ponte Ullaan

Maksamme majoituksen ullalle ravintolassa ja kapuamme kolmoskerrokseen. Pieni huone ja parisänky. Hahhaa, kuuluu molempien suusta. Oma huone on vaihteeksi ihan kiva vaihtoehto. Zorro käy suihkussa. Palaamme ravintolaan, jossa muut ystävämme ilmoittavat jatkavansa vielä matkaa. Sanon Zorrolle 'Jään tänne, mutta jatka sinä vaan kavereidesi kanssa'. Lounastamme kaikki porukalla (Olipa taas ateria. Puuh!) ja sitten kaikki muut lähtevät.

Pyörin isossa ruokakaupassa, mutta en meinaa löytää mitään kunnollista retkisyötävää, kuten pähkinöitä tai tummaa leipää. Leivonnaisia on kyllä kaikenkokoisia. Pähkinäsuklaa on ollut hyvää ja sitä ostan nyt kolmannen kerran. Nam. Käppäilen takaisin ja ihailen vuoristomaisemia.


Kylä on hyvin pieni, mutta täältä löytyy kaikki mitä tarvitsen. Tapaan sporttiladyt ja he tervehtivät räiskyvästi. Naiset ovat majoittuneet viereiseen huoneeseen. Eivät selvästi kaivanneet miesseuraa, you know. Jossain vaiheessa taustaäänet eivät enää häirinneet ja filmini katkesi..



maanantai 12. syyskuuta 2016

XV/XX

Vain Raul lähti matkaan minua myöhemmin. Rinteen päältä katsahdan vielä pimeän luostarin silhuettia. Näillä rinteillä on varmaan munkit viljelleet ennen kaikenlaista, kun kivin aidattuja peltotilkkuja on paljon. Kettukin vitkutti usvaisella pellolla, eikä ollut minusta moksiskaan. Mäeltä näkyy hienosti tuleva maisema ja sitä sitten karttapohjaan vertailemaan.


Galicia on näyttänyt koko ajan parhaat puolensa, ilmaa myöten. Vuoret, metsät, joet ja rakennelmat. Kilometri toisensa jälkeen parasta elokuvaa silmille ja mielelle. En murehdi sitä, että en ehkä koskaan näe tätä enää, vaan iloitsen siitä, että saan kokea tämän kaiken ja tallentaa muistot loppuelämäkseni 😀

Monissa pihoissa oli äksyjä koiria. Vapaat olivat kuitenkin leppoisia. Käppäilen kyläkatua ja näen kun nainen vilkuttaa pihasta lähtevälle autolle. Samalla ohitettuani pihan, sieltä syöksyy iso koira!? Tajuan vasta kun se ilmestyy takaa aivan sivulleni ja haukahtaa lujaa. Olen saada paskahalvauksen!! Nostan kädet ylös ja samalla omistaja huutaa koiraa. Jatkan 'rauhassa' kulkuani, koska koira ei todellakaan vaan haukahtele häntää heiluttaen. Napakampi huuto, koiran murina lakkaa ja se kääntyy takaisin. Katson koiran ilmeellä naista ja hän ymmärtää tilanteen. No, koira saa pihalla remmiä ja rouva voi mennä loppupäiväksi sisälle löhöilemään. Seuraavassa pihassa mummeli kerää machetella parimetrisiä kaalin varsia. Seuraavassa isäntä starttaa traktorin ja ajelee maissipellolle. On elonkorjuun aika ja pelloilla häärätään kovasti.

Peilaan tässä metsän keskellä kävellessäni tähän mennessä taivaltamani pyhiinvaelluksen vaiheita. Alussa oli heti kuuma ja pohjana hiekkaa tai nurmea. Säästelin energiaa etten sippaisi helteellä. Kuuntelin jalkoja ja nauhoituksen kireyttä. Pian kuitenkin kävi selväksi, että kuumuus ei ole ongelma. Kengätkin toimivat ja rakkoja ei saata tulla. Jalat vahvistuivat ja jaksavat paremmin tämänhetkisen vaativamman maaston. Toivottavasti näin päästään loppuun asti.

Tunnelmia käppäilyn lomassa

Saavunpa taas vaihteeksi ensimmäisenä alberguehen. Loppuosuus oli tylsänraskasta asfalttia, mutta nyt saa jalat taas levätä. Iso ja hieno rakennus, mutta jostain syystä kolkko pesuhuone eikä yhtään astioita. Suihkussa ja vessassa ei ole yhtään naulakkoa ja valoautomatiikka sammuttelee valot melko vikkelään. Astioita ei kuulemma saa hankkia siksi, että peregrinot käyttäisivät paikallisia baareja. No, ei ole kyllä kauppojakaan. Weird??


Käynpä sitten läheisessä baarissa. Ruoka on hyvää ja suomalaiselle halpaa. Palatessani takaisin, alkaa taas näkymään tuttuja naamoja. Rehvakkaat tervehdykset jokaiselle erikseen ja iloinen keskustelu päivän vaiheista jatkuu sisälle asti. Muutamia uusiakin naamoja saapuu. Otan siestaa pari tuntia.

Zorro & Mario huljuttelevat jalkoja lähteessä ja pelaavat samalla korttia. Maajussit keritsevät lampaita. Aika leppoisaa meininkiä.


Mie makoilen nurmikolla ja kirjoitan välillä ajatuksia päiväkirjaani. Varsinainen reittikertomus on sitten helppo muistaa satojen kuvien ja muutaman videon avulla. Fiilikset on kuitenkin tärkeämpiä, koska niitä ei kohta muista, eikä ainakaan arjen kiireen täyttäessä päätäni. Vaikeina aikoina pääsen taas näihin maailmoihin ja muistan miksi täällä pallerolla oikein eletään. Muistatko sinä ja osaatko pysähtyä nauttimaan? Hope so!

Esson baarissa muutama paikallinen seisoskelee oluella. Me, 8 peregrinoa istumme pöydän ääressä ja syömme alkusalaatteja. Viiniä ja tarinaa riittää. Zorro toimii tulkkina, kun kerron meidän typerästä alkoholipolitiikasta eli ei saa ostaa viiniä mistä vaan, sekä ravintoloiden kiskurihinnoittelusta. En osaa perustella heille noita sen paremmin kuin, että meidän kulttuuri on vielä niin nuorta verrattuna Etelä-Eurooppan kulttuuriin. Eivät täysin ymmärrä sitäkään miksi juomme niin paljon lehmänmaitoa, joka ei ole tarkoitettu ihmiselle. Mie juonkii piimää, heh. Pääruoan tullessa oon taas lähes täysi. Meneehän se kuitenkin hyvän jutustelun lomassa, kuten makia suklaakakkupalakin. Loppusnapsit hörpätään ja kymppi per pää isketään pöytään, jotta ehditään hortoilemaan kymmeneksi alberguehen. Taivaalla on upea tähtitaivas ja Amigojen kanssa etsitään tuttuja tähtikuvioita.


sunnuntai 11. syyskuuta 2016

XIV/XX

Mätän kaksin käsin aamupalaa, kun tuli eilen taas vähän käytyä supermarketissa. Omenaa, banaania, persikkaa, tomaattia, leipää, juustoa, chorizoa, kalaa, pähkinöitä, luumuja, taateleita, myslipatukoita, cokista, jogurttia ja keksejä. Pöljä mikä pöljä edelleen. No, kuuden kilon rinkka on tälle pyhiinvaeltajalle kevyt kuitennii. 'Katu täyttyy askelista, elämä on juopumista' on aamun rallatus, kun kopsuttelen aamuseiskalta ihmeissäni pitkin Ourensen katuja. Viikonlopun biletys jatkuu näemmä edelleen ja baareja on auki. Poikkeavaa ei olekaan lukuisat bilettäjät, vaan yksin katuja kulkeva lätsäpää. Ylitän sillan ja pysähdyn tienristeykseen. Ainiin, tässä olikin kaksi reittivaihtoehtoa. Valitsen läntisen reitin, koska siinä on lyhyempi nousuosuus. City loppuu tunneliin. Sen jälkeen ollaan heti muissa maailmoissa ja alkaa tajuton nousu. Jopa minun piti levätä puolen tunnin jälkeen. Puuh ...ja jatkaa siitä vielä hitaammin. Puuuh! Alueella on parempiosaisten tiluksia. Rauta-aidat, isot tontit, räyhäävät koirat, kameravalvonta ja muut tunnusmerkit. Metsä on kuitenkin entisenlaista. Harvahkoa lehtimetsää, jossa voi lähes tuntea Robin Hoodin joukkojen läsnäolon.

Maassa on syksyn merkkejä.
Puunrungot köllöttävät kirkkaanvihreän sammaleen peitossa.

Tuulonen tarttuu välillä lehtiin, jossain kahauttaen. Silmä lepää tällaisten taideteosten jatkuessa ja jatkuessa. Lukuisat opasteviitat ovat persoonallisia ja niitä on helppo seurata.


Päätän pitää pähkinätauon sillanpielessä ja kirjoitan taas hieman päiväkirjaani. Tiedän, että olen edellä aikataulustani melko reilusti. En kuitenkaan muista kuinka monta päivää olen kulkenut tai mikä viikonpäivä tänään on. Noilla tiedoilla ei ole miulle täällä merkitystä, enkä halua niitä kännykästäkään tarkistaa. Jokapäiväiset aidot tuntemukset onnellisuudesta ja itsensä hyväksymisestä ovat paljon tärkeämpiä. Normaali olotila eli niitä ei tarvitse pääkammarista kysellä. Ei myöskään julistaa kädet ojossa. Tällaista tunnetta en muista sitten nuoruusvuosien. Lähes vastaavaan euforiaan pääsen Lapissa, mutta siellä se on vain hetkittäistä. Toisen, vaikkakin luotettavan ja hyvän kaverin seurassaolo on psykologinen 'rasite'. Mielen tyhjentäminen ei tapahdu samalla tavalla, eikä yhtä pitkäkestoisesti. On ihmeellistä, kuinka vaikeaa mielen tyhjentäminen on. Varsinkin arjessa. Mindfulness-harjoittelullakin pitää siihen ihan keskittyä. Nyt ei tarvitse edes viekoitella aivojaan. Linnut laulelee ja ajatusmatka niistä ajattomuuteen tapahtuu sekunneissa. Koko keho hymyilee itsestään.


Kastanjapuut koristavat tätäkin kylänraittia ja viiniköynnökset muodostavat kauniita katoksia. Hedelmät ovat kuin isoja takiaisia. Tuntuvat käteenkin yhtä pistäviltä. Jaiks. Sitten saavun Ceaan ja täytän leilini keskustan komeassa lähteessä. Istahdan hetkeksi ja Hei! Sieltähän saapuu ystäväni Antonio reippaasti kepittäen. Lähdemme yhdessä metsästämään ruokaa. Tänään onkin sunnuntai ja monet putiikit kiinni. Kolkutamme leipomon oveen ja mummeli päästää meidät sisään. Huone tuoksuu tuoreelle leivälle. Mmmmm.

 Saamme juuri paistetun leivän mukaamme. Mmmmm!

Jatkan mielelläni Antonion kanssa kahden, koska emme ole vielä ehtineet kunnolla jutella. Hän kertoo mielenkiintoisia asioita ja uskomuksia pyhiinvaellusreittien historiasta. Aurinko paistelee jostain takaa ja maaseudun tutut muodot jatkuvat edelleen hienona.

Alamme lähestyä yöpaikkaamme, luostaria. Kun taivalta on enää kilometri, niin metsäkin näyttää ihan luostarimetsältä. Valtavia lehtipuita, iso lähde ja lintujen konserttia. Ensivaikutelma luostarista osui kohdalleen. Hyvin vanha ja iso rakennus. Paljon ristejä. Vau! Haemme baarista paikallista juustoa & chorizoa ja menemme luostarin sivurakennukseen.


Huollan itseni ja sitten pääsen pihalle syömään. Aurinko helottaa, mutta ei haittaa. Valmistan ison leivän ja lisään siihen ostetut täytteet. Paksuja viipaleita. Katselen jylhää kirkkoa ja kaikkia sen lukuisia yksityiskohtia. Haukkailen silloin tällöin leipää. Mahottoman hyvää leipää. Ei taas puutu mitään. Voi pojat.


Käyn Antonion kanssa luostarissa ohjatulla kierroksella. Täällä asuu vielä 12 munkkia, mutta he viettävät omaa piilottelevaa elämää. Käytävät, salit, sisäpihat, kirkko, kellarit ja kaikki esitellyt tilat ovat edelleen hyvässä kunnossa. Eksoottista kävellä lähes 1000 vuotta vanhassa rakennuksessa, jossa on asuttu koko ajan. Hankala kertoa kokemuksista tai kuvata fiiliksiä, mutta tässä pari fotoa.





Otamme kunnon päikkärit. Katselen herättyäni kattoon ja mietin mihin muut ovat jääneet? Ehkä Ceaan. Toivottavasti ei ole kuitenkaan sattunut mitään. Luulin jo kuulevani Jackin laulua, mutta täällä mielikuvitus lentää muutenkin. Jykevät holvikaaret muodostavat korkealla katossa hienon kokonaisuuden. Holvimuodon rakentaminen oli aikanaan merkittävä keksintö. Kivet painuvat koko ajan tiukemmin toisiaan vasten näyttäväksi kaareksi. Huone on todella iso. Kaksi seinänsuuntaista pöytää ovat pituudeltaan ainakin 8 metriä, mutta näyttävät niin pieniltä. Ovi avautuu kaukana toisessa päädyssä ja huoneen hämärään pääsee valoa. Zorro tulee sisään ja Jackin laulu seuraa perässä. Makaan selälläni hiljaa. Hymy naamalla.

Lila kuvio ilmestyi kuvaan vasta kuvan ottamisen jälkeen. 
Aika pysäyttävää?!  

Ilta huipentuu, kun Antonio tiedusteli kiertokäynnin jälkeen mahdollisuutta nähdä munkkeja. Aika jännää odotella aulassa miten käy. Sitten tulee opas ja vinkkaa meidät sisälle. Vanhahko munkki on myös vastassa ja kävelemme luostarin käytäviä kirkon suurelle parvelle. Idyllisessä tilassa on kolmella seinällä pitkät penkit ja neljäs suunta avautuu kirkon päähalliin. Pieni ryhmämme istuutuu peräosan penkille. Sivupenkeillä on neljä munkkia ja kaksi tulee vielä lisää. Kirkonkellot soittavat kumeasti muutaman kerran. Olen hyvin jännittynyt tilanteesta ja hiljaisuudesta. . . . . Alkaa laulu ja sitä seuraa rukous. . . . Vanha munkki kävelee puhujapönttöön ja valkkaa lukuisten suurten kirjojen joukosta yhden. Hänen kaikki liikkeet ovat ihailtavan hallittuja. Mihinkään ei ole kiire ja keskitytään hetkeen. Niinpä! Vähän harmittaa kun en ymmärrä kieltä, mutta kuulostaa kuitenkin hienolta. Jossain vaiheessa vaihtuu lausuja, sitten taas lauletaan ja rukoillaan. Jokaisesta munkista on havaittavissa oma persoona, mutta yhteisenä piirteenä näkee selvästi uskon valitsemalleen tielle. Mitä vanhempi mies, sitä enemmän on niska etukenossa. Puolisen tuntia olemme mukana vaikuttavassa tilaisuudessa, jossa nuo mustavalkeakaapuiset miehet viettävät normaalia iltahartauttaan. Meille turisteille jotain todella erikoista, heille arkipäivää. Sitten yksi munkki kehottaa meitä poistumaan. Nousemme ja vitkuttelen ulos viimeisenä. Näen kuinka kaapista nostetaan pöydälle risti. Iso kullattu risti, joka on täynnä pieniä yksityiskohtia ja nähtävästi jalokiviäkin. Haluaisin niin nähdä ristin läheltä, mutta nyt ei auta kikkailut. Munkki johdattaa meitä käytävien ja portaikkojen halki helmat hulmuten ja humisten, pää hupun alla piilossa. Ovella hän toivottaa kaikille kohteliaasti illanjatkoa. Antonio sanoo meidän kaikkien puolesta kiitoksen ja lopuksi, että minä olen kaukaa Suomesta. Munkki sanoo jotain. Katsoo minuun, sanoo jotain henkilökohtaista ja koskettaa olkapäätäni. Jännityksestä kankeana saan vain nyökätyksi ja seuraan muita ulos. Pidättelen hoiperteluhuumassa kyyneliä ja kävelen hitaasti majoitukseen. Sanon muille vain, että pidin tilaisuudesta paljon. Nyt tuntuu, että haluan syödä iltapalan yksin. Ilta hämärtyy ja menen ulos tuulettumaan. Jälleen kerran osasin nähdä pienet asiat ja avata tunnekanavani, vaikkakin olosuhteiden takia nyt sisäisesti. Huoks.

Kasvava kuu kajastaa kauniisti kivimuurin kylkeen. Nostan kameran samalla kun korppi humahtaa ylitseni ja laskeutuu ristille. Kaikki näyttää aavemaiselta ja kuulostaakin, kun vielä pöllökin aloittaa huhuilun. On täysin hiljaista. Edes kaskaita tai sirkkoja ei kuulu.


Seisahdan lämpimässä illassa vielä hetken ja mietin monenlaisia asioita. Kätken ne itseeni ja hymyilen kuutamoon...


lauantai 10. syyskuuta 2016

XIII/XX

Aamupalaa ei tarvitse tänään syödä. Sen verran on vielä energiaa varastossa. Lähden matkaan yksin. On hienoa, että kenenkään ei tarvitse selitellä, miksi haluaakin tehdä caminoa yksin. Se on vaan kaikille heipat ja toivotaan että vielä nähdään.


Tämä päivä on tylsä ja kovaa asfalttia koko matkan Ourenseen. Olisi voinut siirtyä vaikka bussilla. Varasin kotoa puhelimeeni paljon musiikkia, mutta kertaakaan en ole vielä halunnut sitä kuunnella. Enkä ole kuunnellutkaan. Nyt laitan luurit korvaan ja yritän löytää tästä hetkestä jotain hyvää. Ei onnistu. Ei vaan pysty...

Laita pyörimään ja jatka lukemista...


Tervetuloa pyhiinvaeltajat 😟

Tunnen selvästi kuinka levossa olleet aivoni aktivoituvat, kuin kuumaan veteen tiputetun lämpömittarin elohopea. Arjen ToDo-lista pullahtaa päällimmäiseksi ja seuraavien hetkien ajatusmaailma olisi sitten tätä. Plääh! Okay, let it be this way, for now. Päivän kohokohta oli aiemmin kohtaamani pappi. Kävelin siistin pikkukylän raittia ja pappi kauniissa puvussaan, iso risti kaulalla nosti kättään ja lausahti jotain & Buen Camino. Hieno hetki, joka häipyi nopeasti Ourenseen saamaani aivoräjäyksen johdosta.

Välppään kamojani sängynpeitteellä. Menee tovi ennen kuin kuuluu muuta tepastelua. Antonio, Raul ja Three Amigos saapuvat onneksi seurakseni. Naiset ja muutama fillaristi majoittuvat lisäksi toiseen huoneeseen. Ensi yö nukutaan restauroidussa luostarissa. Amigot ovat keksineet vielä tälle päivälle ohjelmaa. Surffailemme pitkin katuja ja etsimme avoinna olevaa ruokapaikkaa. On siesta-aika, mutta löydämme baarin ja kohta on mahat täynnä. Sitten katujunaan ja köröttelemme 45 minuuttia jonnekin...


Matkalla näen erikoisen sillan. Hieman pidempi steppirata.

Täysi juna purkautuu ihmisistä ja kaikki suunnistavat kuumille lähteille. Alueelle, jossa on lukuisia erilämpöisiä luonnonaltaita. Vautsi vau mikä paikka!! Lähellä lienee tulivuori tai joku reikä pallon ytimeen. Pian jo köllöttelemmekin ihanassa vedessä. Aijaijai. Zorro kertoo viereisille ihmisille caminostamme ja siitä, että mie oon suamest. Mies kysyy 'Onko tämä sinulle liian kuumaa'. Vastaan 'Eiku sopivan lämmintä. Satanen saunassa alkaa olemaan kuuma'. Amigot nauravat ja mieskin hiffaa, että niinhän se onkin. Sanon vielä 'Sen jälkeen kun menee talvella terassille -30 asteiseen ilmaan tai hyppää pariasteiseen avantoon, ni vot vot'. Kaikki rämähtävät nauramaan ja pyörittävät päätään! Sanon 'Yhtä hulluja olette tekin, kun kuuman päivän jälkeen vielä kuumaan veteen menette'. Sitten Zorro lähtee mukaani jokeen vilvoittelemaan ja aijai kun onkin raikas kokemus. Lillumme vierekkäin, vain pää pinnalla kylmässä joessa. Nautimme tästä hetkestä tonnilla. Toteamme, että olemme onnekkaita, kun saamme olla täällä hyvässä seurassa ja toteuttaa tällaisia juttuja. Unohtumaton kokemus kertakaikkiaan!


Tutustun lopuksi alueeseen ylhäältäkin päin. Kuvailen sillalta ja seisoskelen tovin kaiteeseen nojaillen. Lasken ja lueskelen lukkoja. Mielenkiintoinen ilmiö, josta itse en ole koskaan syttynyt. Yritän kuitenkin asettua parien ajatusmaailmaan ja kuvittelen kuinka tärkeän hetken he kaikki ovat viettäneet juuri tässä. Kuulin taannoin sanonnan 'Olet kuka tahansa'. Pisti miettimään tässä hetkessä. Voisin sanoa noin lukon kiinnittäjälle, mutta jos roolit olisivatkin päinvastoin, niin loukkaus olisi suuri. Ainutlaatuisuutemme on lahja, joka meidän tulee muistaa joka päivä. Toinen tai toisen erilaisuus on yhtä arvostettava asia, vaikka hän tuntuisi olevan kuka tahansa. Kaivan taskustani kävyn ja väännän siitä yhden lehden. Pudotan lehden uomaan muistutukseni itselleni. 

Olen kuka tahansa, mutta ainutlaatuisen tärkeä itselleni!


perjantai 9. syyskuuta 2016

XII/XX

Eiku on näitä pakko kirjoittaa ylös tai en muuten muista. Ostin siis eilen pikkupussin tortelliineja ja kalaa. Istuin syömään niitä alberguen takapihalle ilta-aurinkoon. Tuota neljälle hengelle riittävää pikkuannosta. Jälkkäripersikat piti taivutella lopuksi väkisin suuhun. Pöljä mikä pöljä. Joka tapauksessa viereiseltä lastentarhalta oli jo lapset lähteneet ja edessä olevassa metsässä karja siirtyi yöpaikoille kellojen kilinästä päätellen. Sammutuskopterikin lopetti lentonsa. Röyhtäilin hiljaisuudessa. Tasan klo 20 alkoi kellot taas kilkattamaan. Tuntia myöhemmin, ennen nukahtamista mietin miksi tuo kilkatus jatkuu edelleen.

Yöllä herään kun joku ulvoo todella pitkään. Pieni tauko ja sitten koirien kovaa haukuntaa, jota kestää useita minuutteja. Käyn vessassa ja kello näyttää kolmea yöllä. Haukunta loppuu pikkuhiljaa ja kilkatus jatkuu, kunnes nukahdan. Herään ennen Zorron ärsyttävää Jimi Hendrix -herätysbiisiä. Silmäni rävähtävät auki ja mietin, että voisiko se yöllinen olla susi. Kellot kilkattavat edelleen, kunnes jossain vaiheessa lakkaavat. Yhtäkkiä. Pakkaamme kamamme ja katoamme taas pimeyteen. Kerron Amigoille äänistä ja hekin vähän ihmettelivät kilkatusta. Kulussa on jännitystä, taas kerran. Jos kohta tulisi vastaan susi tai koko lauma, niin mitäs niille keksisin. Enpä tiedä, eikä taida pähkinäsuklaakaan riittää. Ees koko rivi. Kuljemme ryhmässä. Minä, Zorro, Mario, Jack, Antonio ja uutena miehenä Raul. Hävittäjämekaanikko, jonka kanssa löytyi heti eilen yhteisiä jutunjuuria.

Jack painaa kuin Bolt, enkä edes yritä pysyä perässä. Kuumat kelit alkavat olla takanapäin ja vuoristoilman hengittäminen on raikasta. Usva lilluu vielä notkelmissa. Lintuja on äänessä enemmän ja kukkojen kailotus kuuluu rinteiltä ristiin rastiin.


Edelleenkään ei ole sattunut mitään vahinkoja. Jalkojen lihakset ovat vahvistuneet ja kävely ei tunnu missään. Rinkka ei ole tympinyt kertaakaan, koska se painaa vain kuutisen kiloa + vesi ja pikkueväät. Löysin juuri ennen caminoani Jack Folfskinin rinkan, jossa on haluamani rakenne eli sentin ilmaväli selkään. Putkirinkkaa kantaneena arvostan suuresti vapaata ilmankiertoa ja sitä ettei mikään paina selkään. Me like. Sitten putkahtaa taas uusi kylä. Pieni, muille merkityksetön, mutta minulle ikuisiksi ajoiksi mieleen jäävä...


Alkuvuodesta Granadassa käänsin elämäni uuden sivun. Tärkeä paikka, joka on nyt muistoissani takanapäin. Aivan kuin nuolen suuntakin; minusta takaisinpäin osoittaen. Katsahdan vielä taakseni ja olen onnellinen, että sisäinen matkani on jo tässä vaiheessa. Ohi suurimpien tuskien ja tyhjyyden. Kylä loppuu ja muistelen Granadassa kokemiani asioita: Flamenco, tapakset ja katuelämä. Tartun sitten 888:iin ja lähetän virtuaaliterveiset vaelluskaverilleni. Tienumeron näkeminen konkretisoi viimeistään matkamme Lappiin. Oikoreitti, eli tiennumerosta 888 Kainuussa tulee aina hyvälle tuulelle. Nyt kun olen taas matkalla, niin ihmettelen voiko tällaiset asiat olla aina sattumaa. Ensimmäinen (ja ainut) tällainen poikkeava liikennemerkki koko caminollani. Mene ja tiedä. No, sitä tässä juurikin toteutetaan. Tarina jatkuu vielä hauskalla anekdootilla. Kun kerron Jackille kyltistä, niin pieraisen kunnolla, kun tuo eilinen pasta täyttää edelleen sisuksissani. Saan rehvakkaat naurut, mutta hauskinta on se, mitä Jack sanoo. Granada on suomeksi granaatti. Jopas taas osui kohdalleen ja pieraisen uudelleen.


Metsästä alapuoleltani kuuluu laulua. Saavutan pian lähteen ja lyöttäydyn laulelevan Jackin seuraan. Arvuuttelemme toistemme kipaleita ja laulamme välillä samaa värssyä, mutta eri kielillä. Seuraavassa kylässä Jack pysäyttää mummelin ja pyytää kertomaan rakennelman nimen ja käyttötarkoituksen. Harva parikymppinen edes näkisi koko rakennelmaa, saatikka olisi kiinnostunut siitä.

Orrio. Maissille ja muille syötäville rakennettu rottasuoja.

Kaunis rakennelma, joita löytyy kylistä useampia. Seuraavassa kaupungissa on kuulemma markkinat ja jotain muutakin. Pyörähdämme katsomaan meininkiä ja Jack kyselee lisäohjeita jonnekin. Kadulla on pöytä, valtava pata ja sen alla tulet. Kokki nostaa padasta ison höyryävän mustekalan ja pilkkoo saksilla siitä paloja lautaselle. Pulpo on Galiciassa suosittua ja sitä sitten maistamaan. Iso lautasellinen muutamalla eurolla. Vähemmän olen syönyt näitä eksoottisempia äyriäisiä ja maku on minulle vielä uusi. Pulpo maistuu kuitenkin ihan hyvälle. Kadulla on jono ja ihmiset menevät lautasten kanssa ravintolaan syömään. Me istumme kadunkulmassa kuin oikeat reppureissarit. Sanon, että viiniä voisi hakea tähän yhden pullon. Ei sitten haettukaan, jottei mene päikkäreiksi ja olla sitten putkassa.

Kylän jälkeen alkaa hieno lehtimetsä. Paikka on kuin paratiisi. Ties jo miten mones caminoni varrella. Kivetyt reunavallit, jykevät puut ja lehdillä pedattu alusta. Vautsivau!


Tavallaan harmittaa, että tätä ei jatku loputtomiin. Mietin, että miksi se harmittaa ja miksi sen muka pitäisi harmittaa. Jos jatkuisi, niin sehän olisi kuin mukavuusalueella elämistä koko ajan. Niinpä tietysti eli hyvä ettei jatku. Uudestaan koettuna antaa paremmat vibat. Kivettyjä aitoja, tontin rajoja ja mitä kaikkea ne merkitsevätkään, on riittänyt joka päivälle. Satoja kilometrejä suoria, kaaria, kulmia; ajatuksella ja kovalla työllä tehtyjä valleja. Ehkä tässäkin oli ennen lukuisia pientilallisia. Askel kulkee kepeästi ja kapuan Jackin kanssa seuraavalle vuorelle. Huipulla näkymät ovat jälleen edellisestä nyppylästä poikkeavat, vähintään yhtä komeat kuitennii. Maltamme nauttia hetken maisemista ja arvuutella tulevan yöpaikkamme sijaintia. Jack löysi metsästä pullon, valitettavasti tyhjän ja etsii sille nyt loppusijoituspaikkaa.

Ilmeet kertovat vilpittömästi molempien vallitsevan tunnetilan

Navigoin meidät kylän alberguehen. Ruostunut rautalaatikko, joka onkin sisältä katsottuna oikein tilava ja siisti. Pidän siitä, että ensivaikutelma voi pettää. Ei pääse vieläkään urautumaan sille mukavuusajattelun alueelle. Sanottakoon tässä välissä, että en ole kilpailuhenkinen tai ekstremetyyppiä, vaikka näin voisi reippailuistani luulla. Huollamme taas itsemme ja kohta seuraamme liittyy muitakin tuttuja: Antonio, Raul, pari päivää sitten tapaamani Jose ja tietysti rakkaimmat eli Three Amigos. Nuori saksalaisnainen tulee myös fillarilla. Päätimme tehdä tällä kertaa yhdessä ruokaa ja sitä varten haemme kilsan päästä kaupasta ainekset. Ilmoitin, että voin tehdä jälkiruokaa jos haluavat. Joka puolelta kuuluu ´Siii, bien!´. Ensin käymme kuitenkin kirkossa messussa.

Kirkko ja sisäpihan puutarha ovat kauniita.

Antonio esitelmöi kirkkohistoriasta, mutta en saa valitettavasti kielestä mitään tolkkua. Messukaan ei anna minulle sitä mitä hieman toivoin. Johtunee kielen ymmärtämättömyydestä. Ehtoollisvalmistelut ovat kuitenkin vaikuttavat, kun pappi valmistele viinin & leivän. Siunaa ne, nauttimalla itse ensin.


Loppurukouksen jälkeen kiitetään viereisiä konkreettisesti kädestä puristamalla. Jotkut vanhukset nyökkäävät minullekin. Olen yksin etuosan viimeisellä rivillä kun Zorro käy kiittämässä minua. Ele tuntuu sydäntä koskettavalta. Tulen aina muistamaan tämän pienen, mutta minulle tärkeän hetken.

Sitten sotataan. Kolme kokkia tekee pääruokaa ja minä jälkiruokaa. Kaikki levyt ovat päällä ja jossain vaiheessa laite sanoo kaput. Tai se kuumeni vaan liikaa ja nyt sitten odotellaan. Pian show jatkuu. Pääruoaksi on pastaa & chorizoa + leipää ja riittävästi viiniä. Hyvää, hyvässä seurassa. Huomioitavaa on edelleen, että pöydässä ei ole koskaan voita tai margariinia. Extra virginiä aina. Tästä tavasta yritän pitää kotosuomessa taas kiinni. Kun pääruoka on nautittu, niin nostan pöytään kaksi paksua pinoa isoja räiskäleitä. Viereen purkit mansikkahilloa ja kermavaahtoa.

´Terveisiä Suomesta. Harvoin kun herkutellaan, niin sitten on lupa ottaa reilusti. Käykäähän kiinni!´

Monet sanovat, etteivät muista milloin olisivat syöneet plättyjä. Niitä on saanut 1-2 kappaletta jälkiruoaksi. Nyt näyttävät maistuvan erittäin hyvin. Raul pudistaa päätään nauraen ja levittelee käsiään. Kuittaan osoittamalla pinoa, että syö poika syö.

Tein taikinan sinisestä (lähes meidän punainen) maidosta ja oikeasta voista

Sanon kolmannen kierroksen jälkeen, että älkää kainostelko. Näitä riittää jokaiselle ainakin viisi kipaletta. Naurunremakan välistä kuuluu huokauksia ja maiskutusta. 'Ei jaksa enää, mutta jos sitä vielä yhden söisi' kuuluu taas jostain. Lopulta kaikki saatiin menemään ja skoolattiin viinillä vielä kerran. Kiitän pääkokkeja ja saan lämpimiä kiitoksia itsekin erinomaisesta ja riittävästä jälkiruokamäärästä. Unta ei tarvitse kenenkään pitkään odotella 😀