IX/XX

Illalla saimme seuraksemme vielä neljä fillaristia ja yhden jalkamiehen, Antonion. Onneksi on keksitty korvatulpat. Heräsin vasta kun Amigot jo käärivät makuupussejaan. Ihme reippailijoita, heh. Saimme majoituksenhoitajalta ohjeen kävellä originaalia reittiä eli metsäpolkua. Noniin, pimeys kutsuu taas. Hieman vierastan maapohjaa ja reittiä, missä ei näy pimeyden takia opasteita. Amigoilla on silti kova luotto navigointitaitoihini ja heitä olen muutenkin jelpannut monessa. Kirjoittelen aiheesta ehkä tarkemmin myöhemmin jonkun tilanteen yhteydessä. Pöllö huhuilee, kaskaat konsertoi, mutta muuten on hiljaista ja pimeää kuin kummitusjunassa. Siis aivan darklikaste mörkikaste. Polku laskeutuu uimapaikan läheltä metsään, kunnes lehmihaan kiviaidat yhtyvät ja uran poikki on vedetty valkoinen nauha. Jaahas? 600 m ois takaisin tielle ..vai jatketaanko eteenpäin? Mitä sä itse tekisisitsä? Ilmoitin, että 3 km jälkeen polku yhtyy tielle. Päätämme jatkaa ja pompimme aidan yli. Vartin menee hyvin, kunnes alkaa tapahtua!

Koirat alkavat haukkua ja kuuluu kovaa kahinaa. Iso koira syöksyy ärjyen pimeydestä ja tulee aivan iholle. On melko äkäisen tuntuinen. Lisää kahinaa erisuunnista ja kaksi koiraa tulee lisää. Olemme sumpussa ja mykistyneitä. Haukkujat ovat pentuja ja reagoivat ihmisiin leppoisammin. Iso koira kiertää meitä kaikkia, kun esittäydymme sille rauhallisesti. Uskaltaudumme pikkuhiljaa liikkeelle ja koiratkin tajuavat näiden olevan tavallisia kulkijoita. Huokaisemme syvään ja kolme otsavaloa heiluuu taas pimeydessä. Maasto olisi kaunista jos näkisi jotain.

Polkua reunustavat parimetriset maaseinämät ja

yläpuolellamme kasvavat suuret lehtipuut tekevät idyllisen katon

Vasemmalla 20 metrin päässä virtaa joki ja oikealla nousee mäki. Koirat olivat säikäyttäneet meidät täysin. Ei tarvinnut kertoa vampyyritarinoita päästäkseen tunnelmaan. Yhtäkkiä huomaan keulassa, että polulla on jotain. Jotain todella isoa ja mustaa! Pysäytän Amigot ja sanon että nyt pojat rauhallisesti. Näytän valoa ja kaksi silmää tuijottaa meitä vain kymmenen metrin päässä. Joukkopaskahalvaus valtaa meidät! Valtava härkä seisoo polulla ja näyttää todellakin siltä kuin härkätaistelija näkee tilanteen. Ei siis mikään hymyilevä valiolehmä, vaan Espanjalainen härkä.  Pitkät sarvet, tuima ilme ja valmis tekemään mitä vain. Glub?! Sanon 'Nyt en kyllä tiedä miten tässä käy, kun en tunne täkäläisiä sonneja, mutta ei todellakaan näytä hyvältä'. Kelasin mielessäni elokuvien härkätaistelukohtauksia ja kuvittelin jo raahautuvani tuon hurjimuksen sarvissa metritolkulla polunvalleja. Kavereista ei kukaan ilmoittaudu toreroksi, vaan seuraavat tilannetta jäykistyneinä. Vain silmät liikkuvat. Tuo pikimusta härkä vain seisoo meitä tuijottaen! Huudahdamme (vaikka eipä kuitenkaan kuuro ole) sille jotain, mutta mitään ei tapahdu. Reunavallitkin ovat niin korkeat, että kiertäminen ei onnistu. Härkä tuhahtelee ja tilanne on erittäin jännittynyt. Kuluu hetki ja toinenkin. Sitten, härkä kääntää vaisusti päätään ja lähtee tallustelemaan poispäin. HUHHUH!!

Jatkamme verkkaisesti kulkua ja odotamme milloin puskasta rysähtää. Mitään ei kuitenkaan näy tai kuulu ja juttu alkaa taas luistamaan. Pian uskallamme vaivihkaa jo hymähdellä tapahtuneelle. Sitten kilahtaa pöpelikössä kello ja alkaa karmea ryminä. Polulla on yhtäkkiä kuusi sonnia ja lehmää. Liike pysähtyy ja kaikki tuijottavat meitä tuimasti. Perkele, sanovat myös pojat, kun sen jostain minulta kuulivat. Nyt on vielä tiukempi tilanne. Sanon 'Eläimet toimivat yksinkertaisten vaistojen mukaan ja kaikki seuraavat tuota kellokallea'. On edelleen pimeää ja ilmassa on lievästi sanottuna järisyttävää jännitystä. Nyt tekisi mieli kääntyä takaisin, koska ei tiedä yhtään mitä tämän jälkeen tulisi tapahtumaan. Pyydän Jackia laulamaan, kun hän siitä niin pitää. Eläimet katsovat meitä varmaan huvittuneina kun ihmiskuoro laulaa pimeydessä. Zorro etsii jostain kepin. Vältämme nopeita liikkeitä ja kovia ääniä. Vihdoin tilanne laukeaa, kun hirmut lähtevät löntystämään poispäin. Matkamme jatkuu. Jännitysnäytelmä ei ollut vielä ohi, vaan loppuhuipennukseksi elikoita oli vastassa iso lauma! Maasto oli onneksi tasoittunut ja pääsimme ohittamaan kaikki pienen niityn reunaa viistäen. Hyvin läheltä ja hyvin jännittynein tunnelmin. Olipa kokemus, jonka todellakin olisin voinut jättää väliin. Taisi olla aikamoinen kokemus kavereillekin, koska eivät siitä enää mitään puhuneet.

Päivä valkeni, asfaltti kutsui, reittiä oli muutettu ja loppupätkällä pörräsi perskärpäsiä. Täytin pulloni lähdevedellä ja olen sulautunut kantaväestöön jo bakteeritasolla. Siinä ne tärkeimmät kunnes kapuan Tabaran pikkukylään. Jotkut kylät lumoavat ja tämä oli yksi niistä. Läntinen taivas on tulessa, kun ilmassa on maapalon muodostama pilvimassa ja verenpunainen aurinko helottaa sen läpi. Enpä ollut tuotakaan ihmettä ennen nähnyt. Majoitus on siisti ja kotiudun sinne helposti. En yllättynyt että olen taas ensimmäinen paikalla, vaikka en todellakaan pitänyt kiirettä ja aamun härkäjahtikin vei tunnin verran ekstraa. Pikkuhiljaa valui sisälle muitakin. Kolme pyöräilijää, pari naista ja pari miestä. Amigotkin jossain vaiheessa. Kiva juttu.

Köllöttelen maha täynnä alapunkalla ja kuuntelen kun seurakunta kertaa pöydän ympärillä päivän tapahtumia. Tilanne on kuin Serranon perheestä, jossa kädet käyvät joka suuntaan ja nauru raikaa. Kotoisaa, vaikka en ymmärräkään kuin sanasen sieltä täältä. Tarvitsen nyt omaa aikaa ja ulostaudun kylälle kuvailemaan. Kivoja kapeita katuja, pieniä pihoja peltotilkkujen yhteydessä ja ystävällisiä ihmisiä arkiaskareissaan.

Näihin näkymiin ei väsy

Työmiehet rakentavat uutta ja jäähdyttelevät välillä istumalla lähteiden altaassa. Nyt on todella kuuma ilma ja joudun itsekin istumaan välillä varjossa, kun ihoa polttaa.


Palaan caminoa kilsan verran takaisin sillalle ja purolle, joka jäi mieleen saapuessani kylään. Paikka on todella kaunis, kuin jostain maalauksesta. Istun kivellä ja vilvoittelen jalkojani virrassa.

Ei kuulu liikenteen melu, ei haise tehtaat

Harmonisempaa paikkaa saa hakea ja se tuntuu ihan sielussa asti. Kävellessä mielenrauha tuntuu erilaiselta kuin istuskellessa. Tässä vaikeammin saavutettavissa, mutta kroppa jotenkin muuten levollisempana. Kädet polvien ympärillä ja leuka siinä päällä nauttien veden solinasta. Tuijotan sitä kuin retkeilijä nuotiota. Aika-käsitettä ei ole olemassa, eikä päässäkään tapahdu mitään. Pari pikkukalaa aaltoilevat vastavirrassa vierekkäin. Tunnen kuinka jotain avautuu sisälläni ja haluan ottaa kävyn taskustani. Pyörittelen sitä ja irrotan yhden lehden. Tunnen vahvasti jotain, mutta sillä ei ole vielä sanoja..

Tunnen asioita musiikin kautta ja nyt leijun tänne.
Klikkaa soimaan ja jatka tekstiä..

Kyynel tippuu ja tajuan samalla kaiken. Elämäni yksi aikakausi on päättynyt. Nyt. Tuijotan edelleen virtaa ja lasken lehden veteen. Hyvästelen mielessäni ihmisen, puolisoni, jonka kanssa sain viettää kymmenen unohtumatonta vuotta. Nyt. Ilman mitään kaunaa (Tärkeää minulle, koska historia on kohdellut minua joskus kaltoin ja jättänyt syvät arvet), levollisin ja hyvillä mielin. Monta elämänkokemusta rikkaampana ja niitä tästä lähtien positiivisesti muistellen. Hetki tuli syvältä sisältäni, eikä tietoisena päätöksenä ja se tuntuu hyvin ainutlaatuiselta. Lehti viivähtää hetken, lähtee matkaan ja pyyhin kyyneleitä poskiltani. Käteni on veressä?! Säikähdän ja tunne on vielä oudompi, mutta syvällisempi. Pesen käteni, kasvoni ja lehti on jo jossain matkalla tulevaisuuteen. Hyvä olo valtaa kasvoni ja koko kehoni. Nousen ja puen kengät. Hypin muutaman metrin penkereelle ja näen maassa kivistä tehdyn ison sydämen. Tullessa kävelin samasta kohdasta, mutta en todellakaan nähnyt mitään.

Katson kuviota epätodellisena näkynä ja jätän sen nauttimaan kauniista paikasta auringossa

Istun vielä majoituksen pihassa tasoittelemassa ajatuksiani päivän tapahtumista. Tätä se camino on. Suuria tunteita ja vaarallisia tilanteita. Otan kaikki kokemukset vastaan sellaisena kuin ne eteen tulevat. En ole laskenut, mutta olen saanut pyhiinvaellukseni tässä vaiheessa jo moninkertaisesti sen mitä varovasti odotin. Upeaa! Jack hoippuu paikalle kassi kädessä. Istuu viereeni ja on intoa täynnä. Hän tapasi maajussin, joka oli esitellyt perusteellisesti farmiansa. Jack levittää maahan väliimme lajitelman siemeniä ja pähkinöitä. Esittelee ne ja antaa minullekin kaikenlaisia. Yksi on pähkinäpuusta, jota kasvaa tällä alueella. Kiitän Jackia ja kerron kuinka antelias hän on. (Ensimmäiset, mitälie, kasvavat jo kotona hurjasti. Riittääköhän huonekorkeus. Kääk). Kyllä on taas yhdelle päivälle mahtunut suuria kokemuksia. Vaan ilta jatkuukin vielä, kun Amigot ovat lähdössä ravintolaan illalliselle. Pyytävät minuakin mukaan ja eipä tarvitse pitkään suositella, kun on kuulemma siellä sitä viiniäkin. Onpa yllätys, heh. Tyydyn tonnikala-pastasalaattiin, joka on perinteisen valtava. No sitä punaviiniäkin toki. Ilta hämärtyy ja yölaulajat konsertoivat vuoriston kätköissä, kun tallustamme iloisesti takaisin pitkin pimeitä vuoristokatuja yöpuulle.