XIV/XX

Mätän kaksin käsin aamupalaa, kun tuli eilen taas vähän käytyä supermarketissa. Omenaa, banaania, persikkaa, tomaattia, leipää, juustoa, chorizoa, kalaa, pähkinöitä, luumuja, taateleita, myslipatukoita, cokista, jogurttia ja keksejä. Pöljä mikä pöljä edelleen. No, kuuden kilon rinkka on tälle pyhiinvaeltajalle kevyt kuitennii. 'Katu täyttyy askelista, elämä on juopumista' on aamun rallatus, kun kopsuttelen aamuseiskalta ihmeissäni pitkin Ourensen katuja. Viikonlopun biletys jatkuu näemmä edelleen ja baareja on auki. Poikkeavaa ei olekaan lukuisat bilettäjät, vaan yksin katuja kulkeva lätsäpää. Ylitän sillan ja pysähdyn tienristeykseen. Ainiin, tässä olikin kaksi reittivaihtoehtoa. Valitsen läntisen reitin, koska siinä on lyhyempi nousuosuus. City loppuu tunneliin. Sen jälkeen ollaan heti muissa maailmoissa ja alkaa tajuton nousu. Jopa minun piti levätä puolen tunnin jälkeen. Puuh ...ja jatkaa siitä vielä hitaammin. Puuuh! Alueella on parempiosaisten tiluksia. Rauta-aidat, isot tontit, räyhäävät koirat, kameravalvonta ja muut tunnusmerkit. Metsä on kuitenkin entisenlaista. Harvahkoa lehtimetsää, jossa voi lähes tuntea Robin Hoodin joukkojen läsnäolon.

Maassa on syksyn merkkejä.

Puunrungot köllöttävät kirkkaanvihreän sammaleen peitossa.

Tuulonen tarttuu välillä lehtiin, jossain kahauttaen. Silmä lepää tällaisten taideteosten jatkuessa ja jatkuessa. Lukuisat opasteviitat ovat persoonallisia ja niitä on helppo seurata.

Päätän pitää pähkinätauon sillanpielessä ja kirjoitan taas hieman päiväkirjaani. Tiedän, että olen edellä aikataulustani melko reilusti. En kuitenkaan muista kuinka monta päivää olen kulkenut tai mikä viikonpäivä tänään on. Noilla tiedoilla ei ole miulle täällä merkitystä, enkä halua niitä kännykästäkään tarkistaa. Jokapäiväiset aidot tuntemukset onnellisuudesta ja itsensä hyväksymisestä ovat paljon tärkeämpiä. Normaali olotila eli niitä ei tarvitse pääkammarista kysellä. Ei myöskään julistaa kädet ojossa. Tällaista tunnetta en muista sitten nuoruusvuosien. Lähes vastaavaan euforiaan pääsen Lapissa, mutta siellä se on vain hetkittäistä. Toisen, vaikkakin luotettavan ja hyvän kaverin seurassaolo on psykologinen 'rasite'. Mielen tyhjentäminen ei tapahdu samalla tavalla, eikä yhtä pitkäkestoisesti. On ihmeellistä, kuinka vaikeaa mielen tyhjentäminen on. Varsinkin arjessa. Mindfulness-harjoittelullakin pitää siihen ihan keskittyä. Nyt ei tarvitse edes viekoitella aivojaan. Linnut laulelee ja ajatusmatka niistä ajattomuuteen tapahtuu sekunneissa. Koko keho hymyilee itsestään.

Kastanjapuut koristavat tätäkin kylänraittia ja viiniköynnökset muodostavat kauniita katoksia. Hedelmät ovat kuin isoja takiaisia. Tuntuvat käteenkin yhtä pistäviltä. Jaiks. Sitten saavun Ceaan ja täytän leilini keskustan komeassa lähteessä. Istahdan hetkeksi ja Hei! Sieltähän saapuu ystäväni Antonio reippaasti kepittäen. Lähdemme yhdessä metsästämään ruokaa. Tänään onkin sunnuntai ja monet putiikit kiinni. Kolkutamme leipomon oveen ja mummeli päästää meidät sisään. Huone tuoksuu tuoreelle leivälle. Mmmmm.

 Saamme juuri paistetun leivän mukaamme. Mmmmm!

Jatkan mielelläni Antonion kanssa kahden, koska emme ole vielä ehtineet kunnolla jutella. Hän kertoo mielenkiintoisia asioita ja uskomuksia pyhiinvaellusreittien historiasta. Aurinko paistelee jostain takaa ja maaseudun tutut muodot jatkuvat edelleen hienona.

Alamme lähestyä yöpaikkaamme, luostaria. Kun taivalta on enää kilometri, niin metsäkin näyttää ihan luostarimetsältä. Valtavia lehtipuita, iso lähde ja lintujen konserttia. Ensivaikutelma luostarista osui kohdalleen. Hyvin vanha ja iso rakennus. Paljon ristejä. Vau! Haemme baarista paikallista juustoa & chorizoa ja menemme luostarin sivurakennukseen.

Huollan itseni ja sitten pääsen pihalle syömään. Aurinko helottaa, mutta ei haittaa. Valmistan ison leivän ja lisään siihen ostetut täytteet. Paksuja viipaleita. Katselen jylhää kirkkoa ja kaikkia sen lukuisia yksityiskohtia. Haukkailen silloin tällöin leipää. Mahottoman hyvää leipää. Ei taas puutu mitään. Voi pojat.

Käyn Antonion kanssa luostarissa ohjatulla kierroksella. Täällä asuu vielä 12 munkkia, mutta he viettävät omaa piilottelevaa elämää. Käytävät, salit, sisäpihat, kirkko, kellarit ja kaikki esitellyt tilat ovat edelleen hyvässä kunnossa. Eksoottista kävellä lähes 1000 vuotta vanhassa rakennuksessa, jossa on asuttu koko ajan. Hankala kertoa kokemuksista tai kuvata fiiliksiä, mutta tässä pari fotoa.

Otamme kunnon päikkärit. Katselen herättyäni kattoon ja mietin mihin muut ovat jääneet? Ehkä Ceaan. Toivottavasti ei ole kuitenkaan sattunut mitään. Luulin jo kuulevani Jackin laulua, mutta täällä mielikuvitus lentää muutenkin. Jykevät holvikaaret muodostavat korkealla katossa hienon kokonaisuuden. Holvimuodon rakentaminen oli aikanaan merkittävä keksintö. Kivet painuvat koko ajan tiukemmin toisiaan vasten näyttäväksi kaareksi. Huone on todella iso. Kaksi seinänsuuntaista pöytää ovat pituudeltaan ainakin 8 metriä, mutta näyttävät niin pieniltä. Ovi avautuu kaukana toisessa päädyssä ja huoneen hämärään pääsee valoa. Zorro tulee sisään ja Jackin laulu seuraa perässä. Makaan selälläni hiljaa. Hymy naamalla.

Lila kuvio ilmestyi kuvaan vasta kuvan ottamisen jälkeen. 

Aika pysäyttävää?!  

Ilta huipentuu, kun Antonio tiedusteli kiertokäynnin jälkeen mahdollisuutta nähdä munkkeja. Aika jännää odotella aulassa miten käy. Sitten tulee opas ja vinkkaa meidät sisälle. Vanhahko munkki on myös vastassa ja kävelemme luostarin käytäviä kirkon suurelle parvelle. Idyllisessä tilassa on kolmella seinällä pitkät penkit ja neljäs suunta avautuu kirkon päähalliin. Pieni ryhmämme istuutuu peräosan penkille. Sivupenkeillä on neljä munkkia ja kaksi tulee vielä lisää. Kirkonkellot soittavat kumeasti muutaman kerran. Olen hyvin jännittynyt tilanteesta ja hiljaisuudesta. . . . . Alkaa laulu ja sitä seuraa rukous. . . . Vanha munkki kävelee puhujapönttöön ja valkkaa lukuisten suurten kirjojen joukosta yhden. Hänen kaikki liikkeet ovat ihailtavan hallittuja. Mihinkään ei ole kiire ja keskitytään hetkeen. Niinpä! Vähän harmittaa kun en ymmärrä kieltä, mutta kuulostaa kuitenkin hienolta. Jossain vaiheessa vaihtuu lausuja, sitten taas lauletaan ja rukoillaan. Jokaisesta munkista on havaittavissa oma persoona, mutta yhteisenä piirteenä näkee selvästi uskon valitsemalleen tielle. Mitä vanhempi mies, sitä enemmän on niska etukenossa. Puolisen tuntia olemme mukana vaikuttavassa tilaisuudessa, jossa nuo mustavalkeakaapuiset miehet viettävät normaalia iltahartauttaan. Meille turisteille jotain todella erikoista, heille arkipäivää. Sitten yksi munkki kehottaa meitä poistumaan. Nousemme ja vitkuttelen ulos viimeisenä. Näen kuinka kaapista nostetaan pöydälle risti. Iso kullattu risti, joka on täynnä pieniä yksityiskohtia ja nähtävästi jalokiviäkin. Haluaisin niin nähdä ristin läheltä, mutta nyt ei auta kikkailut. Munkki johdattaa meitä käytävien ja portaikkojen halki helmat hulmuten ja humisten, pää hupun alla piilossa. Ovella hän toivottaa kaikille kohteliaasti illanjatkoa. Antonio sanoo meidän kaikkien puolesta kiitoksen ja lopuksi, että minä olen kaukaa Suomesta. Munkki sanoo jotain. Katsoo minuun, sanoo jotain henkilökohtaista ja koskettaa olkapäätäni. Jännityksestä kankeana saan vain nyökätyksi ja seuraan muita ulos. Pidättelen hoiperteluhuumassa kyyneliä ja kävelen hitaasti majoitukseen. Sanon muille vain, että pidin tilaisuudesta paljon. Nyt tuntuu, että haluan syödä iltapalan yksin. Ilta hämärtyy ja menen ulos tuulettumaan. Jälleen kerran osasin nähdä pienet asiat ja avata tunnekanavani, vaikkakin olosuhteiden takia nyt sisäisesti. Huoks.

Kasvava kuu kajastaa kauniisti kivimuurin kylkeen. Nostan kameran samalla kun korppi humahtaa ylitseni ja laskeutuu ristille. Kaikki näyttää aavemaiselta ja kuulostaakin, kun vielä pöllökin aloittaa huhuilun. On täysin hiljaista. Edes kaskaita tai sirkkoja ei kuulu.

Seisahdan lämpimässä illassa vielä hetken ja mietin monenlaisia asioita. Kätken ne itseeni ja hymyilen kuutamoon...