Ei oikein taaskaan nukuttanut, mutta kait sittenkin, kun aamut ja päivät on niin pirteä olo. Kokonaistaivalta on enää kolmisen tuntia ja käpyttelen Geirin kanssa verkkaisesti. Kotvanen napakkaa laskua ja valitsimme reitiksi upean hiekkarannan. Vau mikä paikka.
Koskematon kova hiekka, sinisen sävyinä välkehtivä meri, tuhannet kauniit simpukankuoret ja muutama kaarteleva lokki. Ilma on ihanan raikas ja lämmin. Kävelyhetki kestää niin pitkään, että mieli ehtii kertoa ajatuksensa avoimesti. Katson taakseni ja pysähdyn.
Hiekkaan muodostuu satoja matkamuistoja askelten muodossa. Jatkamme matkaa ja edessä siintää kirjoittamaton tulevaisuus. On aikaa yhdistää kokemukset ja tunteet. Muistaa johtoajatukset ja hienot ihmiset. Aloittaa lasku tästä unohtumattomasta satumatkasta kohti arjen haasteita. Katson rannekoruani ja sen symbolit tuntuvat aina vaan vahvemmalta. Past - PRESENT - Future!
Nautimme rantakahvilassa oluet ja keskustelemme caminon vaikutuksista meihin. Vaistoamme, että tämä matka loppuu pian. Jotenkin ymmärrän caminolaisia, joille kävely jää päälle. Haluaisi jatkaa kulkua vielä määrättömän ajan; jäädä jopa luuppiin loppuelämäksi. 'Run Forrest run'. Viimeiset kilometrit kuljemme tarkoituksella yksin. Matemaattinen virstanpylväs on saavutettu.
Nolla metriä. Finisterra - End of the world.
Kiven ympärillä pörrää turisteja kuvattana, kuin se muka merkitsisi heille jotain. Kuvautan itsenikin pikaisesti ja jatkan suoraan kalliojyrkänteelle. Riisun kengät, sukat ja istuudun mukavasti. Aurinko lämmittää ja merivesi tuoksuu. Mieli on sopivan tyhjä, enkä edes yritä keksiä mitään ajateltavaa. Suklaa maistuu hyvältä. Katse haravoi rauhallisesti horisonttia. Jossain pohjoisessa olisi Englanti, lännessä Yhdysvallat ja etelässä Afrikka. Välissä eksoottinen, kadonnut Atlantis, jossa olen saanut viettää hienon viikon. Meri kuohuu karikoissa. Pyörittelen käpyä sormissani ja mietin kaikenlaista, kuten miksi asetamme usein itsemme toisen edelle, säilömme tarpeettomia tavaroita, värjäytämme itsemme lopullisesti musteella, seuraamme jatkuvasti mieltämme tuhoavaa mediaa tai raahaamme simpukankuorta satoja kilometrejä. Miksi? Toivon, että kyse on jollain tavalla enemmänkin siitä, että esim. kaipaamme toista ihmistä lähellemme, kuin kohotamme valheellisesti itsetuntoa tai haluamme näyttää muille olevamme parempia tai vahvempia. Yksinkertaisesta elämästä nauttiminen on tavoittelemisen arvoista, mutta miksi emme koskaan tyydy siihen? En tiedä.
Blessed are you, pilgrim,
because you really discovered that the road really begins when it ends.
Hyvästelen kävyn ja heitän sen mereen. Pitkän matkan kulkeneena, minulle paljon merkinneenä. Laitan Merrelin pikkukengät jalkaan ja nousen ylös. Meren mahti ja oma mitättömyys tuntuvat sielussa asti. Sain satakertaisesti enemmän mielenrauhaa ja kokemuksia, kuin mitä hiljaa ennakkoon toivoin. En tule koskaan unohtamaan näitä suuria hetkiä.
Pyyhin silmäkulmani ja palaan turistien joukkoon. Etsin Geiriä, mutta häntä ei näy. Tosi harmi, koska emme ehtineet hyvästelemään. Uusia pyhiinvaeltajia saapuu niemennokkaan, kun jolkottelen takaisin kylälle. Matkalla edessäni kulkee kaunis kolmekymppinen nainen, tummat pitkät hiukset hulmuten. Hän vilkaisee aika-ajoin taakseen. Näyttää paikalliselta. Ohitan hänet ja saavun kylän laitamille. Geiriltä sain aiemmin tiedon, että seuraava bussi Santiagoon lähtee 2,5 tunnin päästä. Pysäkistä ei vaan ole mitään hajua?! Nainen saavuttaa minut ja päätän kysäistä häneltä neuvoa. Hän on avulias ja jatkamme yhdessä läpi sokkeloisten pikkukatujen. Nainen onkin Italiano ja Venetsiasta. Tulemme kohtaan jossa on lipunmyynti, mutta kioski on kiinni. Käymme bussipysäkillä ja nainen kertoo minulle seuraavan bussin tulevan jo vajaan tunnin päästä. Hienoa. Haluan tarjota hänelle juoman kahvilassa ja sinne sitten. Nousen terassille ja kappas. Näen heti ystäväni Geirin, kuin minua odottaen. Iloinen jälleennäkeminen! Aika kuluu leppoisasti kolmestaan terassilla viiniä juoden ja salaattia syöden. Bussikin saapuu ajallaan ja kohta jo huristelemme takaisin Santiago de Compostelaan.
Hyvästelen Italianon. Geir saattaa minut vielä ystävällisesti keskustaan ja tarjoaa lasin viiniä. Olemme ranskalaisen reitin varrella, aivan lähellä katedraalia. Tikuttelijoita lappaa ohi ja katsomme heidän ilmeitään. Kilistelemme omalle caminollemme. Hyvästelemme lopuksi toisemme ja jään onnellisena seisomaan kadulle.
Tunnen olevani valmis palaamaan arkeen. Elämän polkua pari askelta edenneenä. Jotain oivaltaneena. Hymyillään kun tavataan 😃
Pienimmät asiat elämässä ovat niitä suurimpia asioita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti